Kotimatka osa 3 - joko ollaan perillä?
19.8.2015 Slovenia
Aika oli kääntynyt jo päivän puolelle. Kaikkia painoi väsymys, joka oli mennyt jo siihen pisteeseen, että kaikki Slovenian kaupungin nimet naurattivat, talot naurattivat, jopa kiemurtelevassa tiessä oli meidän mielestä jotain ylitsepääsemättömän naurettavaa.
Slovenia näytti selvästi Itävaltaa köyhemmältä maalta. Hassua, kuinka naapurimaat voivat olla niin erilaisia keskenään. Tähän mennessä maiden välinen muutos tapahtui pikkuhiljaa, mutta Slovenia... Enää ei Suomen kanssa löytynyt oikeastaan yhtäläisyyksiä.
Koko matka maan halki kulki hervottoman naurun saattelemana. Leonkin välillä unien välissä naureskeli huvittuneena meidän kanssa ihan kuin jotain olisi ymmärtänyt. :D Puolessa välissä matkaa moottoritie muuttui kertalaakista aivan kuin meidän mökkitieksi. Sitä sitten köröteltiin monen monta tuntia.
Kroatia
Viimein. Upeat hotellit ja pitkät valkoiset hiekkarannat odottivat minua. Pääsisin pian ottamaan kuvia sulokkaista maisemista ja maistelemaan margaritaa. Mutta miksi lämpömittari näyttää vain 14? Ei hitto, määränpäähän on vain muutama ajotunti. Ilmastollista eroa ei siihen olekaan. Huoltoasemalla eräs paikallinen kertoi koko viime viikon lämpöasteiden olleen 35 astetta.. "Te saavuitte huonoon aikaan." No jopas.. Sehän oli viehättävää kuulla..
Ajoimme navigaattorin näyttämää reittiä. B huomasi sen vievän meidät suorilta sisämaan moottoritietä määränpäähämme Makarskaan. Keksittiin, että mehän haluamme säästä huolimatta nähdä vähän rantamaisemia, joten päätimme katsoa kartasta rattoisamman reitin. Virhe! No, eipäs tiedetty sitä sillä hetkellä vaan poistuimme moottoritieltä omille reiteillemme. Lopulta pieni, huonokuntoinen ja mutkitteleva vuoristotie vei meidät rinnettä alas pienelle rantatielle, jota köröteltiinkin sitten seuraavat 5 tuntia. Ei mennyt kauaa, kun Sloveniassa hallitseva huvittuneisuus kääntyi epätoivoiseen turhautuneisuuteen. Kaikilla oli nälkä, vaan yhtäkään vatsapöpövapaata ravintolaa ei ollut näköpiirissä. Mutta kallioista rantaviivaa... Sitä riitti! :D
Kuva Pinterest |
Kroatia, Senj |
Tiedän, että ohitimme monta ihastuttavaa turistikohdetta. Sillä hetkellä sää ja kaikki muutkin olosuhteet tekivät muuten eksoottisesta ja varmasti mielenkiintoisesta reitistä meille vähemmän nautittavan.
Yhtäkkiä mies luovutti nälälle ja pysähtyi vastusteluistani huolimatta pieneen tienvarsi ravintolaan syömään. Katselin ruokalistaa ja yritin miettiä, millainen ruoka olisi turvallisin valinta. Päädyin syömään pizzaa. Mies veteli vieressä suurella ruokahalulla erilaisia (epäilyttäviä) paikallisia herkkuja. Syötyämme ja hetken jaloiteltuamme jatkoimme matkaa. Navigaattori näytti 15 km matkaa moottoritielle ja olo oli helpottunut. Ei oltu ajettu kuin viisi minuutia, kun tunsin vatsani alkavan heittää kuperkeikkaa. Ei.. Tiesin mikä minua odotti. B painoi kaasua. Jaksoin sinnitellä moottoritielle ja seuraavalle huoltoasemalle, jonka vessaan ryntäsin sitten juoksujalkaa. Edes katon rajassa jöllöttelevä nyrkin kokoinen hämähäkki ei saanut minua perääntymään vessasta. Vessaepisodin jälkeen matka sai taas jatkua.
Aurinko alkoi paistamaan. Mitä lähemmäksi pääsimme Makarskaa, sitä enemmän näytti myös lämpömittari.
Olimme iltapäivällä perillä. Saamani vatsapöpö veti energiatasoni ihan nollille, joten B katsoi parhaakseen löytää meille pikaisesti majapaikka. En tiennyt paikallisesta tavasta etsiä yösijaa, mikä B:lle oli onneksi tiedossa. Heti keskustan tuntumille päästyämme alkoi tienvarsilla näkymään miehiä rantatuoleissaan isojen apartmani -kylttien kanssa. Paikalliset omistavat lomahuoneistoja, joita he suoramarkkinoivat kaduilla ja yrittävät etsiä asiakkaita. Se on monen ainoa elinkeino.
Tyypillistä loma-asutusta Makarskassa, kuva täältä |
Eräs mies huikkasi meille tarjouksensa suoraan tienpäällä skootterinsa kyydistä. Lähdimme seuraamaan häntä, mutta B:lle tuli olo, ettei tämä kaveri ollut luotettava. Hetikohta B näki vanhemman, mukavan näköisen naisen kadulla markkinoimassa ja päätti kysyä häneltä asuntoa. Nainen tuli kyytiimme ja alkoi ohjeistamaan tietä kohteeseen. B huomasi hänen vievän meitä koko ajan kauemmaksi keskustasta ja yhtäkkiä nainen alkoi kovaan ääneen puhumaan puhelimeen kroatiaksi: "Löysin kaksi tyhmää turistia ja vien heidät nyt sinne vapaaseen asuntoon.. He luulevat sen olevan keskustassa, mutta ei nuo onneksi tajua mitään." Leon huusi takapenkillä kauhusta kankeana kun naisen huuto oli pelästyttänyt hänet. Naisparka ei tiennyt B:n ymmärtävän kroaatin kieltä. Tässä kohtaa B pysäytti auton keskellä tietä, nousi ylös autosta, avasi takapenkin oven ja ohjasi naikkosen ulos autosta. Sinne se jäi kauaksi keskustasta tienposkeen huutelemaan ja me jatkoimme metsästystä.
Päästyämme takaisin keskustaan, B bongasi mukavan näköisten asuntojen edestä vanhemman miehen istuskelemassa ja päätti kysyä majoitusta. Yksi vielä vapaana. JEEE! B kysyi hintaa yhdelle yölle, johon mies vastasi, ettei halua vuokrata ihmiselle, joka on vain kiinnostunut hinnasta asuntoa edes näkemättä. B alkoi sopertamaan: "En minä pahalla..minulla on ihan pieni lapsi mukana.. vaimo sairastaa.. olemme ajaneet Suomesta asti.." Mies sanoi: "Älä enää ikinä kysy hintaa ensimmäisenä." Hän onneksi pyörsi päänsä ja esitteli meille vapaan asuntonsa. Sen kummempia miettimättä vuokrasimme sen, kannoimme tavarat sisälle ja loppuillan päätimme vain ottaa rennosti.
Lepäiltyämme hetken ja peseydyttyämme halusimme lähteä kävellen katsomaan Makarskan rantoja. Ilta ja pimeys olivat jo laskeutuneet. Asunnoltamme ei ollut pitkä matka kävellä alas kävelykadulle ja rannoille. Maisemat olivat ihania ja alkujärkytyksen jälkeen tunsin olevani lomalla.
Kuva täältä |
20.8.2015
Nukuimme yön hyvin. Aamulla heräsin kiljuvaan nälkään. Olimme sopineet, että viettäisimme Kroatiassa pari päivää, mutta molemmilla oli edellisen päivän säädöistä tullut kiire päästä vain kotiin ja jos ajaisimme lähes yhtäsoittoa, voisimme olla jo tänään perillä. Päätimme jättää hyvästit Makarskalle ja jatkaa matkaa. Löysimme läheltä paikallisen Lidlin, josta ostimme eväitä loppumatkalle ja olikin ihanaa saada jotain tuttua ja turvallista syötävää. Aurinko alkoi heti aamupäivästä todella kuumottamaan ja tuntui, että tästä tulisi hyvä päivä. Mikään ei voisi mennä enää pieleen... Hah! You wish! :D
6 randomia faktaa minusta
1. Siivoan paljon
Olin ennen perheeni epäsiistein ihminen, kun ajatellaan kodin järjestystä. Äitini kutsui minua aina boheemieläjäksi, sillä huonettani valtasi täydellinen epäjärjestys. Kaikki alkoi kuitenkin muuttumaan pikkuhiljaa B:n tavattuani. Muistan kun kävin hänen luonaan ensimmäisen kerran. Olin varma, että B:llä käy joku kodinhoitaja tai sitten hänellä on kellarissa piilossa joku varavaimo. En koskaan ollut nähnyt kotia, jossa kaikki oli niin järjestyksessä. Pian aloin omaksumaan järjestelmällisempää elämäntapaa ja vielä tänäpäivänäkin vanhempani jaksavat hämmästellä, kuinka paljon olen siisteyden suhteen muuttunut. Mielestäni koti on koti silloin, kun se on puhdas, järjestyksessä ja tuoksuu vaniljalta.
2. Puhun äidin kanssa maratonpuheluita
Äiti on asunut viimeiset kymmenen vuotta synnyinkaupungissani Kuopiossa. Koska välimatkastamme johtuen näemme vain n. kerran kuussa, puhelinkeskustelumme venyvät usein tuntien mittaisiksi.
3. Olin poikatyttö koulussa
Ala-asteella suurin osa kavereistani olivat poikia. Olin salibandykerhossa ja päihitin monet ylemmän luokan pojista yleisurheilussa, eritoten juoksussa. Vaikka ulkoisesti minua kuvailtiin pieneksi ja siroksi nukketytöksi, sisältä olin villi, helposti tylsistyvä ja seurankipeä poikatyttö
4. Sisko on paras kaverini
Minulla on itseäni pari vuotta vanhempi sisko. Vaikka ollaan yhtä samanlaisia kuin mustikka ja mansikka, jostain syystä meidän kemiat vain kohtaavat. Siskolla on 2,5-vuotias tyttö Emmi, ja ehdittiinkin olla hetken aikaa yhtäaikaa äitiyslomalla. Emmi ja Leon ovat kuin sisaruksia toisilleen. Siskon ja Emmin puuhia voi seurata blogissa In Her Yeys.
5.Pelkään ötököitä
Hämähäkit, itikat, kärpäset, AMPIAISET... inhoan yli kaiken. Menemme kesäisin sitten minne tahansa aina jossain vaiheessa joudun hyppelehtiä ja pinkoa karkuun mielipuolen lailla. Ja voitte kuvitella, kuinka paljon sitä tapahtui viime vuonna Kosovossa. Siellä kun niitä on muutama enemmän kuin täällä Suomessa.
6. Minun ei koskaan uskottu tulevan raskaaksi
Minulla on laiskat munasarjat. Siskollani on todettu kromosomipoikkeama ja hän sai Emmin luovutetulla munasolulla. Sukurasitteen ja PCO:n myötä minulle ei juurikaan annettu toivoa raskautua luonnollisesti.
31.12.2013 valoin tinan, joka näytti siittiöltä. Kaikki huvittuneena ihmettelivät, enteilikö tina jotain vai oliko se pelkkää kohtalon ivaa. Muutama kuukausi myöhemmin 27.2.2014 aivastin ja olin luhistua työpaikan lattialle mahakivusta, jonka aivastus aiheutti. Tottakai tukeuduin Googleen ja syötin hakukenttään "aivastus alavatsakipu", josta ensimmäisinä hakutuloksina sain "repäisykivut-odotus", "vauvahaaveita-alavatsakipuja"... Kuukautiseni olivat myöhässä, mikä ei sinänsä ollut mikään ihmeellinen juttu PCO:sta johtuen, mutta huvittuneena Googlen hakutuloksista päätin kuitenkin mennä apteekin kautta kotiin tekemään sitä miljoonatta negatiivista raskaustestiä. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut negatiivinen. Testiviiva muodostui ruutuun jo ennen kontrolliviivaa ja tulos oli niin selkeä, ettei testiä tarvinnut tällä kertaa tihrustaa ikkunan edessä luonnonvalossa. Olin raskaana. Lukuisat kuulemani urbaanilegendat ihmeraskauksista muuttuivat tuona päivänä tosiksi.
Odotusaika oli pelonsekaista mutta ihanaa. Sisko ja kaverit järjestivät minulle ikimuistoiset babyshowerit, joita en kyllä yhtään osannut odottaa. Ihanaa, että olen vielä kerran päässyt kokemaan raskauden ihmeen.
Kotimatka osa 2
18.8.2015
Heräämme sateisessa Hannoverissa. B nousi tikkana ylös, valmiina jatkamaan matkaamme. Itse sytyin vähän hitaammin. Syötimme Leonin hotellin ruokalassa ja starttasimme. Radiossamme soi Kosovolainen musiikki, joka aika-ajoin katkesi saksankielisen liikennepäivityken johdosta. Mies puhuu sujuvaa saksaa ja tulkkasi aina, mitä uutisessa sanottiin.
Saksan moottoritiet olivat villejä. Olin pelännyt niitä jo kauan ennen matkaamme, mutta nopeasti huomasin, kuinka sujuvaa liikenne siellä on vaikka ajetaankin huomattavasti suuremmilla nopeuksilla. Se miten siellä jokainen on valmis joustamaan, kunnioittaa toisiaan ja antaa tietä, on jotain, mistä suomalaiset saisivat ottaa oppia. Joillain pätkillä ei ole ollenkaan nopeusrajoitusta. Äärimmäisenä oikealla olevaa kaistaa on käytettävä, mikäli se on vapaa ja vasemmanpuoleinen kaista on varattu ainoastaan ohittamiseen. Nopeimmat autot viillettivät ohi niin, että autosta ehti näkemään vain sen värin.
Olimme ajaneet kolmisen tuntia, kun oli taas aika pysähtyä syöttämään Leon. Päätimme ajaa seuraavaan vastaan tulevaan kaupunkiin, oli se sitten mikä tahansa. Meitä onnisti. Päädyimme aivan ihanaan pikkukylään, joka suomalaisen silmin näytti ihan jonkun romanttisen elokuvan lavastekaupungilta. Kylä sijaitsi aivan vuorten suojassa.
Näytti siltä kuin kaikki tuntisivat toisensa ja heti ruokakaupan pihalla, eräs mies tulikin ihmettelemään keitä me olemme ja kuinka olimme sinne asti kaukaa Suomesta eksyneet. Päätimme käydä kahvilla ja jäädä hetkeksi kiertelemään löytöpaikkaamme. Kylän arkkitehtuurin ja lämpimän kostean ilmaston lisäksi ihmettelin kaupungissa olevaa aivan huippumatalaa hintatasoa. Esim. Loreal Excellence hiusväri maksoi 5,99 € :D
Aikamme kierreltyämme kävimme hakemassa matkaevästä paikallisesta leipomosta. Tuoreet rinkelit ja croissantit aivan sulivat suussa. Mietimme, kuinka mielellämme muuttaisimme kyseisenlaiseen kaupunkiin. Siellä ei varmasti stressi paina.
Tässä vielä pieni videopätkä suloisista maisemista.
Loppumatkan Itävaltaan asti päätimme yrittää ajaa pysähtymättä. Aika kului rattoisasti maisemia ihmetellessä.
Leon viihtyi todella hyvin istuimessaan. En koskaan olisi voinut uskoa matkan sujuvan niin moitteettomasti. Höpöteltiin B:n kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, kuunneltiin matkalle lataamaamme biisilistaa ja minä siemailin vierailemastamme kylästä ostamaani punaviiniä pikkolokokoisesta pullosta. Tuntui, kuin eläisin elämäni parasta hetkeä. Yön laskeutuessa alkoi uni painaa ja vastaan taistelustani huolimatta nukahdin.
19.8.2015 Itävalta
Heräsin klo on 05.55.. Katsahdin vasemmalle ja näin sekä B:n että Leonin vetelevän syvästi sikeitä. Niskoihin sattui ja pyllyssä ei ollut tuntoa. Katsoin huurustuneista ikkunoista ulos... Olemme näköjään jonkin pysähtymispaikan pihalla. Sää oli kamala ja vessahätä sitäkin kamalampi. En halunnut kuitenkaan herättää miestä. Pakko oli lähteä jalottelemaan ja etsimään wc:tä.
Palattuani takaisin, onnistuin herättämään Leonin. Poika oli kärttyinen ja nälkäinen. Naksut olivat jo loppuneet ja hedelmäsoseen tarjoaminen sai pojan vain entistä vihaisemmaksi. B heräsi Leonin kiukutteluun. Hän sanoi nukkuneensa 3,5 tuntia ja olisi valmis jatkamaan matkaa. Kävimme ostamassa pojalle pilttiä ja miehelle energiajuomaa. Autosta noustuamme sumu oli alkanut hälvenemään ja yllätyksekseni näin ison vuoren rinteen edessämme. Sitten muistin koulun oppitunneilta Itävallan olevan se suurien vuorien maa. Näitä maisemia olin siis nähnyt vain oppikirjoista. Huikeeta! Välillä näky oli kyllä henkeä salpaava ja korvat vähän väliä lukossa lähes pilvien korkeudella körötellessämme.
Ei mennyt kauaa, kun Itävalta tuli tiensä päähän. Edessä oli aivan uusi maailma ja tällä kertaa rajan ylityksessä tullimiehet katsoivat passejamme kauemmin ja tarkemmin. Tämä on se kohta kun äitiä alkaisi jännittämään. Olimme saapumassa Balkanin alueelle...
Varhaisultra
Uskaltauduin viime viikolla menemään varhaisultraan. Halusin saada varmuuden pikkasen olemassaolosta. Olin odottanut tätä päivää jo kaksi pitkää viikkoa.
Menomatkalla bussissa minuun iski ihan kauhea aamupahoinvointijännitys ja jotta sain ajatukset muualle, päätin soittaa minun luottolörpöttelykaverilleni, eli äitille. Koko bussimatkan jutskattiin kaikkea raskauteen liittyvää. Äiti kertoi, kuinka minun ollessa vatsassa ei mitään ultria ollutkaan. Sen kuultuani tunsin itseni taaaaas liian vanhaksi. Silloin kun äitini on ollut raskaana, sitä vain odoteltiin, jatkuuko raskaus, syntyykö vauva ja sukupuolikin selvisi vasta vauvan synnyttyä. Minun mielestäni olisi tosi tylsää, jos vauvaa ei pääsisi aika-ajoin tiirailemaan, mutta äitini mielestä hänen aikoinaan odottavat äidit stressasivat vähemmän. Piti vain antaa ajan näyttää. Mutta äitini olikin minua odottaessaan vasta 20-vuotias huoleton heitukka, joten liekö silläkin ollut tekemistä tuon stressittömyyden kanssa. :D
Päästyäni Mehiläiseen pahimmat olot olivat jo väistyneet ja odotin ultraa pelonsekaisin tuntein. Luulin tietäväni millaista kuvaa ruudulta odottaa näillä viikoilla, mutta olin väärässä. Tutkimuksen alettua näin vain ison pussin, jonka sisällä oli pieni pähkinä. Lääkäri sanoi: ”Tuossa näkyy ruskuaispussi”.. ”Siis ei alkiota? ” ,kysyin paniikissa. Lääkäri näytti pähkinän olevan nimenomaan alkio. ”Mutta sykettä ei näy? ” Jatkoin hätääntyneenä. ”Kyllä sykekin näkyy, katsos”, lääkäri rauhoitteli hymyillen. Ja siinä sen sitten näin. Pieni sykkivä piste keskellä omaa pientä alkiotani. Kaikki hyvin. Olin onnesta soikeana. Pienellä oli mittaa hurjat 6,5 mm ja vastasi viikkoja 6+4, eli muutaman päivän laskuja myöhässä. Ultrasta sain muistoksi kuvan meidän pienestä muutaman viikon vanhasta vauvan alusta.
Äitini raskausaikoina on ehkä osattu olla liikoja stressaamatta, ja varmasti tieto lisää tuskaa jossain määrin. Nykypäivänä on kuitenkin mahdollisuudet saada tietoja salamatkustajasta ja itse aion kyllä hyödyntää sen kaiken. Stressaan ehkä liikaa mutta varhaisultrasta sain nyt mielenrauhan... ainakin viikoksi ;)
Kotimatka osa 1
Kaiken tämän kylmyyden ja harmauden keskellä, haluan palata ajassa taaksepäin meidän viime kesän reissuun miehen kotimaahan. Kaikkea en ole tainnut edes läheisille kertoa, joten seuraavassa luvassa useaosainen yhteenveto meidän reissusta.
16.8.2015
Tänään oli se yhtäaikaa innolla odottamani ja kauhulla pelkäämäni päivä. 16 vuoteen en ollut poistunut Ruotsia pidemmälle Suomesta. Aamupäivällä käytiin siskon luona heittämässä viimeiset heipat minun perheelle. Äiti repesi itkuun aivan kuin ei koskaan enää nähtäisi. Ymmärsin kyllä äitini huolen, eihän monikaan ajattele Kosovoa kuin sotamaana ja kaiken kaikkiaan outona ja pelottavana. Sotaahan siellä ei enää vuosikausiin ole ollut. Ne syvälle mieleen piirtyneet kauhukuvat 1990-luvun uutisista ei vain hevillä unohdu.
Klo 16 starttasimme auto täyteen ahdattuna kohti Turkua. Kyydistä löytyi meidän lisäksi kaikki matkatavarat kuukaudelle, ilmanvaihtokone uutta taloamme varten sekä 40:n tuuman taulutelevisio. Olen varma, ettei kyytiin olisi mahtunut enää yhtä pussukkaakaan. Turusta laivamme oli määrä viedä meidät Ruotsiin. Olimme ajaneet vasta tunnin, kun jouduimme jo ensimmäisen kerran pysähtymään syöttämään Leonia. Mielessäni mietin, että mitähän tästä tulisi. Vielä olisi 3500 km taitettavana ja nyt jo joudumme pysähtymään.
Perille päästyämme ja aikamme odotettua vuoroamme autokannelle, oli jo pahin jännitys väistynyt. Laiva oli uusi ja hytti mukava. Leon oli onnensa kukkuloilla kun tuntien autossaolon jälkeen pääsi viimein taapertamaan ympäri pientä hyttiämme. Päätimme mennä ajoissa nukkumaan, sillä matkamme jatkuisi aikaisin huomisaamuna.
17.8.2015 Ruotsi
Aamu oli aurinkoinen mutta kolea. Ryntäsimme viimeisten joukossa autollemme ja juuri ehdittiin starttiin ulos laivasta. Olin onnellinen ettei minun tarvinnut olla ratin takana Tukholmassa ajaessamme. Tyydyin aivan mielelläni kartturin rooliin. Pian keskustan hälinä vaihtui tuttuihin taajamamaisemiin ja tajusin Suomen ja Ruotsin olevan hyvin samanlaisia maita keskenään. Vasta lähestyessämme Malmötä, ajettuamme 4 tuntia alkoivat maisemat pikkuhiljaa muuttumaan. Tie kaarteli ja korkeuseroja oli viimein havaittavissa. Kumpujen välistä pilkotti välillä upeat merimaisemat ja viimein sukat alkoivat pyörimään jaloissa kun tajusin että ollaan oikeasti menossa etelään.
Malmö oli täynnä tietöitä ja navigaattorimme ohjasi meidät kerran jos toisenkin väärälle tielle. Etsimme oikeaa reittiä ainakin yli tunnin kunnes viimein oikea tie löytyi ja pian suuren suuri silta komeili edessämme. Juutinrauman silta on yhdistetty rautatie- ja maantiesilta Juutinrauman salmen yli. Sillalla on pituutta lähes 8 km! Koko matkan vain tuijotin alas kuohupäihin ja kuvasin maisemia. Yhdessä vaiheessa aloin miettimään, kuinka kamalaa olisi suistua sillalta ja että onkohan täällä koskaan tapahtunut mitään vahinkoa. Silta joudutaan kuulemma aika ajoin sulkemaan myrskysäällä. Onneksi meitä helli hyvä sää, vaikka kyllä ne tuulenpuuskat puolessa välissä siltaa tuntuivat autossa. Pelottavaa mutta silti niin upeaa.
Tanska
Valitettavasti tästä maasta ei juurikaan jäänyt mitään mieleen. Reittimme kulki tylsää ja yksioikoista tietä. Ai niin! Koko matkan läpi Tanskan tiellä oli hätäpuhelimia kilometrin välein. Sitä tuli kummasteltua. Leon alkoi yhdessä välissä hermostumaan ja naksuja kului kouratolkulla. Viimein Tanska tuli tiensä päähän ja vastassamme oli lautta Saksan Puttgardeniin. Odottelimme lautan starttausta useamman tunnin tuulisen sään vuoksi. Annoimme Leonin tepastella ulkona, mutta aika ei tuntunut millään kuluvan. Itseäni jännitti tuleva laivamatka, sillä voin niin herkästi huonosti.
Heh heh! Yksi rentouttava ennen merelle käyntiä :) |
Kuva täältä |
Ja ai että lauttaan päästyämme keinuttikin mukavasti. Minä herkkävatsainen ja -mielinen en seuraavaan 45 minuuttiin tehnyt muuta kuin istuin aloillani tuijottaen vastakkaisella käytävällä olevaa sähköpistoketta. Onneksi matka oli pian taitettu ja olimme taas yhden etapin lähempänä.
Saksa
Tuo kaikkien ylistämä maa oli jo ensisilmäyksellä aivan kuin eri maailma. Tiet olivat hyväkuntoiset ja kasvisto outoine puineen ihmetytti.
Pysähdyimme McDonaldsiin syömään ja yritimme saada yhteyttä läheisiin kertoaksemme kaiken olevan kunnossa. Väsymys alkoi painamaan ja heti jatkettuamme matkaamme nukahdin.
Klo 00.05 heräsin vauhdin hidastumiseen ja hurjaan sateen kohinaan. Vesi löi tuulilasiin kuin saavista kaataen. Olimme päässeet Hannoveriin ja mies etsi meille kuumeisesti hotellia. Hän pysähtyi ainakin 7 eri hotelliin, mutta kaikkialla oli täyttä tai sitten aivan överikallista. Vasta klo 01.30 aikoihin löytyi järkihintainen huone kaupungin ytimestä ja pääsimme rojahtamaan isoon sänkyyn. B nukahti minuutissa ja Leonkin aikansa hypittyään matkasängyssään. Itse tuijottelin hotellin seiniä ja mietin kuinka ihmeessä päädyin tänne. Minä matkakammoinen oudossa hotellissa kaupungissa, josta en tiennyt yhtikäs mitään. Mitä rakkaus voikaan saada aikaan… jossain vaiheessa nukahdin sitten minäkin.