Murheiden täyteinen muutto
Nopea päivitys täältä muuttorumban keskeltä.
Perjantaina sain viimein edellisen kämpän avaimet luovutettua. Ihan ei kaikki mennyt putkeen. Keskiviikkoiltana sain kuulla ukkini sairastuneen keuhkokuumeeseen. Suru meinaa vallata koko ajan mielen ja pesänrakennusvietti on sen myötä kadoksissa.
Torstaina oli muuttopäivä. Heräsin sateiseen aamuun silmät turvonneina edellisillan itkuista. Päätin yrittää unohtaa kaiken muun ja selvitä rankasta päivästä. Olin odottanut muuttoa kuin kuuta nousevaa sillä, saisimme paitsi isomman myös vastaremontoidun asunnon uusine keittiön kodinkoneineen. Tuoreen maalin hajun sijaan vastassa olikin täysin koskematon, synkkä asunto. Tumma laminaatti oli täynnä kolhuja, kosteudesta turvonneita saumoja ja naarmuja, valkoiset kaapistot olivat mustanaan liasta ja tummanruskeat, tuhansilla ruuveilla ja nauloilla maustetut seinät synkensivät koko asunnon muistuttamaan lähinnä jonkun hautakammiota. Repesin ovella itkuun ja kirosin epäonnista elämääni. Mikä ihmeen vitsi tämä oli? Soitin samantien asuntomyyjälleni ja annoin palaa kaiken mielen päällä olevan itkuisesti sopertaen: "Olen raskaana! En minä pysty enkä jaksa alkaa täällä remontoimaan! Kuinka voitte huijata näin?" Selvisi, että heillä oli käynyt joku järjestelmävirhe eikä urakoitsija ollut saanut remontoitavasta kohteesta ollenkaan viestiä. Pian isännöitsijä soitti ja kertoi remonttimiesten saapuvan muutaman tunnin kuluttua. Uudet kodinkoneet saisin seuraavana päivänä. Vettä satoi koko päivän kuin saavista kaataen tehden hommasta vieläkin haastavamman paitsi meille myös urakoitsijalle. Pelkän kitin kuivuminen vei ilmankosteudesta johtuen tuplasti enemmän aikaa. B:n äiti lohdutti, että vanhan sanonnan mukaan sade muuttopäivänä tuo onnea uuteen kotiin. Koko viikonloppu oli yhtä kaaosta remonttimiesten hyöriessä kaikkien muuttolaatikoiden ympäröimänä. Leon päinvastoin oli kuin taivaissa, sillä kämppä oli täynnä kaikkia jännittäviä kiipeilykohteita ja mielenkiintoa pursuavia säkkejä ja laatikoita. Seinätkin olivat paljon hauskemmat kuin edellisessä kodissa: niihin jäi sormenjäljet ja märkään maaliin olisi ollut niin mukava tehdä enemmänkin taideteoksia. Onneksi äitee tuli Kuopiosta pelastamaan tilanteen ja otti Leonin hoiviinsa ja remonttimiehet saivat työskennellä rauhassa. En pystynyt aloittaa tyhjentämään edes yhtä laatikkoa, sillä jokainen kaappi tuli ennen sitä pestä ja valkaista Domestoksella. Ja sitähän on kulunut.
Pikkuhiljaa asunto alkaa kuitenkin näyttämään siltä mitä pitikin. Ensi viikolla saapuu uusi lattia ja huone kerrallaan alamme taas siirtelemään kamoja. Lattiasta en tiedä muuta kuin että sen pitäisi olla vaalea laminaatti. Minkään suhteen en kuitenkaan ilakoi ennen kuin näen sen omin silmin. :D Haluan ottaa sitten kuvia kun kaikki on valmista, joten tässä vain hieman maisemakuvia naapurustosta.
Vielä on kannettava rikki. Olen kärsinyt niin suurista vieroitusoireista kun en ole päässyt kirjoittelemaan, että tämän postauksen sain taisteltua kasaan puhelimella :D Mutta jospa pian saisin koneen taas käyttöön ja pääsisin takaisin normaaliin postausrytmiin.
Valituksentäyteisestä päivityksestä huolimatta, hauskaa juhannusta kaikille lukijoille. <3
Vielä on kannettava rikki. Olen kärsinyt niin suurista vieroitusoireista kun en ole päässyt kirjoittelemaan, että tämän postauksen sain taisteltua kasaan puhelimella :D Mutta jospa pian saisin koneen taas käyttöön ja pääsisin takaisin normaaliin postausrytmiin.
Valituksentäyteisestä päivityksestä huolimatta, hauskaa juhannusta kaikille lukijoille. <3
Kotimatka Osa 5
21.8.2015 Albaania
Aurinko porotti kuumasti. Olimme päässeet jo Albanian rajojen sisäpuolelle. Köyhyys ja kurjuus olivat läsnä jokaisen ohittamamme kylän kohdilla. Romanikerjäläiset parveilivat kaikkien liikennevalojen ja ruuhkautuvien risteyksien paikkeilla. Naiset kävelivät autojonon vierellä vauvat sylissään pyytäen kovaan ääneen rahaa tai ruokaa. Alle 5-vuotiaat pojat koputtelivat automme ikkunoita ja kävelivät vierellämme niin kauan kunnes pääsimme taas ajamaan normaalisti. En voinut edes katsoa ikkunasta ulos, sillä minun teki niin pahaa nähdä heidän elinolonsa ja samalla tuntea itseni maailman kiittämättömimmäksi ihmiseksi. Leon tuijotteli ulos ihmeissään ja jouduin pidättelemään kyyneleitäni, kun tajusin, kuinka kadehdittavissa oloissa saan lapseni kasvattaa ja kuinka se oikeasti pitää paikkansa, että Suomeen syntyminen on kuin lottovoitto. B selitti, kuinka kerjääminen on romaneille balkanin alueella kuin ammatti. Naiset tekevät lapsia saadakseen enemmän myötätuntoa turisteilta ja sitä kautta myös enemmän rahaa. Lapset opetetaan kerjäämisen saloihin jo muutaman vuoden iässä. Jättävätpä he lapsensa usein ulos nukkumaankin, jotta ohikulkijat säälisivät heitä ja jättäisivät hattuihin rahaa. Romanit ovat inhotuin väestö Kosovossa ja Albaniassa.
Yhtäkkiä näimme ensimmäisen kyltin Kosovoon. Olo oli epätodellinen. B oli intopinkeänä, laittoi musiikin volyymit kaakkoon ja alkoi laulamaan sen tahdissa. Minua alkoi jännittämään oikein todenteolla. Jopa tästä kirjoittaminen saa minut edelleen herkistymään. Olin niin onnellinen B:n puolesta, sillä hän pääsi viimein kolmen vuoden tauon jälkeen näkemään perheensä.
Lähestyessämme kotikaupunkiamme Pejaa, alkoivat maisemat muistuttamaan paljon näkemiäni valokuvia. Ohitimme usean historiallisen tapahtumapaikan ja B oli kuin turistioppaani selittäessään kaikkea Kosovon sodasta. Jouduimme vielä kerran pysähtymään imettämään Leonia ja käymään vessassa. Seuraava pysähdys olisi 45:n minuutin päästä kotona.
Vihdoin saavuimme Pejaan. Suuret vuoret kohosivat kaikkialla ympäröiden koko kaupungin. Vähän ennen keskustaa käännyimme pienelle noususuhdanteiselle tielle. Ohitimme kauniin puiston, jossa oli sievä kahvila sekä sen vieressä pieni uimahalli. Vaikkemme olleet keskustassa, taloja oli rintarinnan aivan kuin kotisuomessa omakotitaloalueilla. Tie jyrkkeni ja yhtäkkiä talomme kohosi ylväästi edessämme. B oli hiljainen. Luulen, että hänkin oli aivan tunteidensa vallassa. Emme voineet uskoa silmiämme. Kaikki nämä vuodet hän oli ahertanut Suomessa kaukana perheestään, jotta voisi rakentaa oman talon heille ja siten turvata heidän tulevaisuuden. Rakennusprojekti oli alkanut n. vuosi takaperin ja mennyt vuosi olikin täynnä unettomia öitä, ylityötunteja rakennuskustannusten kattamiseksi ja mahtuipa joukkoon muutama talon aiheuttama perheriitakin. Siinä se nyt seisoi edessämme. Suunnitelmamme talosta poikkeaa huomattavasti muusta Pejan arkkitehtuurista. :D Halusimmekin siitä mahdollisimman modernin ja skandinaavisen. Rakennusmiehet eivät olleet koskaan rakentaneet vastaavaa, joten jouduimme auttamaan heitä Suomesta käsin kaikessa mahdollisessa suunnitelmamme toteuttamiseksi. Muun muassa yläkerran seinien korkeuden laskeminen halutun katon kaltevuusprosentin saavuttamiseksi jäi minun harteilleni. Tuon vuoden aikana B oppi paljon talonrakentamisesta ja haluaisikin päästä työskentelemään alalle. Uskomatonta, kuinka paljon netistä löytyy tietoa rakentamisesta ja sen avulla tämmöiset amatöörit voivat saada aikaan jotain niin hienoa.
Pysäköimme pihallemme. Naureskelimme, että pitäisiköhän pimputtaa, vai voidaanko vain astua sisälle? Niin... Onhan talo meidän, ehkä voimme vain mennä sisälle. Avasimme oven ja vastamaalattujen seinien sekä uuden kodin tuoksu kohtasi meidät. Kaikki nuo ränsyiset majapaikat, joissa olimme viimeisen viikon yöpyneet saivat tilanteen näyttämään silmissämme siltä, kuin kolme likaista kulkuria olisi eksynyt jonkun toisen palatsiin. Eteisen kaakelilattia kiilteli niin, että minusta tuntui pahalle jättää edes kenkiä siihen.
Talo oli hiljainen. B alkoi huhuilemaan, onko ketään kotona. Itse seisoin käytävällä kuin tikku sanonko missä, sillä olin niin jännityksestä kankeana. Yhtäkkiä yläkerrasta kuului iloinen tervehdys ja pieni pyöreä nainen laskeutui rappuset alas nauraen. Hän halasi B:tä kovasti saaden näyttämään hänet vieläkin pienemmältä B:n rinnalla. Seuraavaksi hän otti tiukasti kädestäni, sanoi albaniaksi "ihana nähdä sinut viimein, Niina", antoi mojovan suukon poskelle ja halasi tiukasti. Sen jälkeen hän otti Leonin syliinsä eikä voinut enää pidätellä kyyneliään. Leon katsoi Nanaa ihmeissään, muttei kuitenkaan alkanut itkemään. Tuota kohtaamista en unohda koskaan.
Nana alkoi esittelemään taloa meille, kunnes yhtäkkiä etuovi kävi ja pieni, siro, ruskettunut mies käveli sisälle. Hän nauroi käheää naurua ja tuli tervehtimään meitä. B:n isä Naim piti tunteensa huomattavasti paremmin kurissa. Hän nappasi Leonin syliinsä ja alkoi sepustamaan hänelle jotain albaniaksi. Menimme kaikki yhdessä yläkertaan ja Nana näytti makuuhuoneemme. Ihana pieni kammarimme uusilla valkoisilla kalusteilla ja omalla käynnillä parvekkeelle. En vieläkään voinut uskoa, että tämä on todella meidän. Suomen pieni kaksioni saa minut tuntemaan meidät keskivertoa matala-arvoisemmiksi, mutta Kosovossa olemmekin yhtäkkiä kuin miljonäärejä vastarakennetussa talossamme.
Olin valmistautumassa suihkuun. En ollut kahteen päivän päässyt peseytymän ja suihku oli nyt ensimmäinen, jonne halusin painua. Pian kuitenkin alaovi taas kävi ja F:n tuleva vaimo M asteli reippaasti sisälle. Hän hymyili leveästi ja kauniisti, otti minua kädestä ja suukotti molempia poskia. Seisoin vain tyhmänä, sillä emme yhtään olleet B:n kanssa jutelleet, kuinka Kosovossa tervehditään. Sitten M sanoi minulle englanniksi "älä jännitä, aina kun joku nainen tulee sinua tervehtimään, kättelet häntä ja sitten annat oikean posken, sitten vasemman ja sitten taas oikean. Ihana viimein nähdä!" Tämä kaikki oli aika paljon tälle tyypilliselle pidättäytyvälle suomalaiselle. Mutta viimein pääsin suihkuun. Seisoin ainakin puoli tuntia suihkussa ja annoin veden vain valua kasvoillani. Olo oli raukea. Katselin ulos kylpuhuoneemme ikkunasta kauniisti kohovia vuoria pilviverhoineen. Tämän piti olla se karu, köyhä sodan runtelema maa, muttei minusta lainkaan tuntunut siltä.
Yhtäkkiä kuulin, kuinka naiset olivat alkaneet kokkailemaan ja paniikki alkoi vallata minut: minunhan pitäisi myös olla laittamassa ruokaa. Kuivasin nopeasti itseni, pukeuduin ja ryntäsin pyyhe päässä keittiöön. Nana kuitenkin sanoi hymyillen, "ei, ei Niina. Sinulla on rankka matka takana. Tänään keskityt vain lepäämiseen." Ui jui.. Nuo sanat olivat kuin enkelten laulantaa korvissani.
Leon oli vuoroin Nai'n, vuoroin Nanan ja vuoroin M:n sylissä. Välillä hän tepasteli lattialla ja pyöritteli lelujaan paikasta toiseen. Oli hassua katsoa, kuinka nopeasti lapsi asettuu aloilleen, aivan kuin koko ikänsä olisi asunut siellä. Oleminen tuntui minustakin helpolta. Olin jännittänyt aivan turhaan.
Päivä vaihtui iltaan. Viimein yhdeksän aikaan perheen kuudes jäsen F saapui töistä kotiin. Luonnossa hän ei näyttänytkään niin paljoa B:ltä. Siinä me nyt kaikki istuimme. Ilta meni rattoisasti kuulumisia vaihtaessa ja tulevaa lomaa suunnitellessa. Lopuksi veimme M:n kotiin, sillä hän ei saa viettää yötä talossa ennen kuin he ovat F:n kanssa virallisesti naimisissa. Menimme kaikki ajoissa nukkumaan. En saanut heti unen päästä kiinni, päivä oli ollut niin täynnä tunteita ja ihmetyksen aiheita.
18 x jatka lausetta -haaste
Sain tämän postaushaasteen rakkaalta siskoltani. Haasteeseen vastattu ja viimein tässä olkaa hyvät 18 x jatka lausetta:
Viime aikoina... olen suunnittellut vaatekaappini sisällön totaaliuudistamista. Tästä lisää hieman myöhemmin.
En ymmärrä... miten joillekin ruoan laitto voi olla intohimo. Olin nuorena koulussa hyvä lähes kaikissa aineissa, paitsi kotitaloudessa. Olin varmasti luokan ainoa, joka sai siitä arvosanaksi 7. Osaan kyllä tehdä, jos saan reseptin nenäni eteen, mutta ruoan laitto on aina ollut minulle sellainen välttämätön paha. Sata kertaa mieluummin vaikka imuroin. On varmasti kohtalon ivaa, että kaltaiseni ihminen päätyy parisuhteeseen miehen kanssa, jonka kulttuurissa vain naiset kokkaavat. :D
Seuraavaksi ajattelin... alkaa viimein pakkailemaan. Tajusin eilen, että muuttoon on enää viikon verran aikaa, enkä ole tehnyt vielä mitään sen eteen. Heh!
En osaa päättää... B:n kanssa nimeä tulevalle vauvalle. Tai meillä on yksi hyvä vaihtoehto, mutta olemme miettineet, sointuuko se vähän liian hyvin yhteen Leonin nimen kanssa. Vihaisivatko veljekset meitä vanhempana vai tulisiko siitä vain hauska juttu. Nämä nimiasiat ovat mielestäni yksiä elämän vaikeimmista päätöksistä.
Muistan ikuisesti... kun nuorena piilouduin siskoni sängyn alle hänet yllättääkseni. Siskokin oli jo tästä avautunut blogissaan näihin kysymyksiin vastatessaan, joten kerronpa minäkin nyt oman näkemykseni tapahtuneesta. Ajattelin piiloutuessani, että pian sisko tulisi huoneeseensa ja tapansa mukaan istahtaisi kirjoituspöytänsä ääreen, jolloin voisin hänet yllättää. Järkytyksekseni hän kuitenkin laittoi musiikit soimaan ja alkoi oikein antaumuksella tanssimaan sen tahdissa. Mietin, kuinka nyt hoitaisin tämän tilanteen. Jäisinkö sittenkin vain sängyn alle odottamaan, että hän olisi tanssiensa kanssa valmis ja poistuisi huoneesta? Hetken edessäni steppaavia jalkateriä katsottuani, en enää pystynyt hillitsemään itseäni, vaan purskahdin totaalinauruun samalla kun kömmin sängyn alta ylös ja ryntäsin ulos huoneesta. En ikinä unohda siskoni ilmettä.
Päivän paras juttu... oli lukea teidän lukijoiden jättämiä kommentteja viime postaukseeni. On niin ihana huomata kommenteista, että siellä ihan oikeat ihmiset lukevat näitä minun höpinöitä. Se on ehdottomasti tässä bloggauksessa palkitsevinta.
Noloa myöntää, mutta... minulla on varmasti yhdet maailman rumimmista varpaista. On uskomatonta, kuinka kenkähyllyssä niin kauniilta näyttävät avokkaat voivat sekunnissa muuttua aivan kamaliksi minun sujautettua ne jalkaani.
Viikko sitten... oli päivä kun meillä taas kummitteli. Löytyykö teistä lukijoista ihmisiä joilla joskus kummittelee? Minulla olisi kymmeniä kummitustarinoita kerrottavana, mutta Nana on sanonut, ettei niistä kannattaisi puhua ääneen, koska se saattaa pahentaa kummittelua. Tai sitten hän vain yrittää sulkea suuni, jottei ihmiset alkaisi pitää minua ihan kajahtaneena :D
Kaikista pahinta on... jos en pysty ymmärtämään jotakin asiaa. Se voi olla tosi arkinen, teknillinen tai tieteellinenkin juttu. Saatan kuluttaa jonkun asian ratkaisemiseen useita tunteja ilman, että edes tajuan ajan kulua. En vain kestä, jos en tajua jotain ja hyvin hyvin harvoin luovutan pulmani suhteen. Tällä hetkellä työn alla on selvittää blogiin liittyen, kuinka toimin, jotta voisin "move all the inline CSS rules into an external file". Apuja otan mielelläni vastaan :)
Salainen taitoni on... osata harottaa nämä maailman rumimmat varpaani ihan erilleen toisistaan. Huomasin tämän taidon alle kymmenen vuotiaana mummilassa ja minun oli heti pakko selvittää osaavatko muutkin harotella. Hyvin nopeasti huomasin sen olevan taito omaa laatuaan. Silloin olin ylpeä siitä.
Jos saisin yhden toiveen niin se olisi... että perheemme saisi elää onnelisena ja terveenä yhdessä.
Minulla on pakkomielle... jättää lasiin aina sentin verran juomaa juomatta. Tämä taitaa olla myös yksi pahin tapani, joka ärsyttää suuresti B:tä ja äitiäni. Kaadan lasiin aina liikaa ja sitten jätän sen pöydälle, jotta voisin juoda sen pian pois. Unohdan lasin kuitenkin aina ja juoma saattaa seistä pöydällä vielä neljänkin tunnin päästä.
Söin tänään... ensimmäisen kerran tänä kesänä uuden sadon perunoita. Voi nami, että ne ovat hyviä voin kanssa.
Ärsyttävintä on... miesflunssa. Piste.
Tekisi mieli... vain pakata kamat ja lähteä Kosovoon. Pieni irtiotto arjesta tulisi nyt niin oikeaan paikkaan ja välillä tuntuu, että tarvitsisin omaa aikaa myös Leonista. Olisi ihana vain jättää poika pariksi tunniksi Nanalla ja Nai'lle ja lähteä Pejan keskustaan shoppailemaan. Kosovo on tarjontansa ja hintatasonsa suhteen kuin paratiisi minulle.
Minusta on söpöä... kun Leon ja B nukkuvat yhdessä. Hirmu usein he nukkuvat vierekkäin lähes samassa asennossa.
Hävetti... kun Leonin synnytyksen jälkeen pahin kipu oli ohi ja tajusin heräämössä, kuinka olin hetki sitten manannut leikkaussalin kaikki miehet alimpaan helvettiin. Kivun kourissa tuntui niin uskomattoman väärältä, ettei miesten tarvitse koskaan käydä synnytyksen tuskaa läpi. Leikkaussalissa minut vastaanottanut miespuolinen hoitaja/lääkäri/whatever käski minun itse nousta leikkauspöydälle ja siitä se ajatus sitten lähti, että päätin kertoa kovaa ja kuuluvalla äänellä, ettei yksikään mies maailmassa tiedä, mitä helvetillinen kipu voi olla ja että kuinka he oikeasti ovat se heikompi sukupuoli, he eivät vain itse sitä tiedä.
Olenko ainoa jonka mielestä... on outoa, miten kosovolaiset tervehtivät myyjää kaupassa sanomalla "Mirë dita! A je lodh?"? Eli suomeksi "Hyvää päivää! Väsyttääkö?" Olin ihan järkyttynyt kun kuulin sen ensimmäisen kerran, kun olimme shoppailemassa F:n vaimon kanssa. Kysyin häneltä, että näyttikö myyjä väsyneeltä, vai miksi ihmeessä hän muuten noin kysyi. Hän sanoi sen olevan enemmänkin myötätunnon osoitus, siitä, että myyjä jaksaa koko päivän palvella siellä asiakkaita. Niin outoa! Myös joka kerta kun puhumme B:n perheen kanssa Skypen välityksellä, minulta kysytään heti ensi kättelyssä, olenko väsynyt. Ja vaikka väsyttäisi, niin eihän sitä ääneen kuuluisi sanoa. OUTOA!! :D
Huh! Haasteesta selvitty. Seuraavaksi passaan tämän Kuplassa -blogin ihanalle Sarahille. :)
Onko lapsen sukupuolella väliä?
Monilla meistä on odotuksia syntymättömän lapsen sukupuolen suhteen. Toinen haluaa päästä shoppailemaan pikkuprinsessalle ja toinen potkimaan palloa tulevan jalkapallolupauksen kanssa. Tärkeintähän on, että lapsi on terve, mutta toisinaan pettymys saattaa silti ottaa vallan, jos odotukset eivät täytykään.
Omakohtainen kokemukseni on, että sekä muissa maissa että Suomessa poikalapset ovat enemmän toivottuja. Jokainen on kuullut kauhutarinoita Kiinasta ja tyttövauvojen hylkäämisistä, kun samaan aikaan joissain maissa tyttölapsia myydään perheen toimeentulon tukemiseksi. Tytöillä ei tunnu olevan yhtä suurta arvoa kuin pojilla ja valitettavasti tämä on näkyvissä jossain määrin myös Suomessa. Oma isäni päätti katkaista yhteydenpidon meihin ollessani 5-vuotias. Äitini kyseenalaistettua asiaa hän oli vain voivotellut sanoen: "Ehkä se olisi helpompaa, jos ne olis poikia." En koskaan ole voinut ymmärtää, miten joillekin lapsen sukupuoli voi olla niin tärkeä asia. Onko sillä mitään väliä, mitä sieltä haarovälistä löytyy, kun kyse on omasta lapsesta? B:n myötä eri kulttuureihin tutustuttuani olen kuitenkin oppinut, ettei läheskään aina ole kyse ihmisen pinnallisuudesta, kuten isäni tapauksessa, vaan pikemminkin tulevaisuuden pelosta.
Kosovossa tytöistä kasvatetaan huolenpitäjiä ja pojista elättäjiä. Myöhemmin nainen avioituessaan siirtyy huolehtimaan miehen perheestä, kun taas pojat saattavat asua koko ikänsä vaimoineen vanhempien kanssa tuoden elinkeinon koko perheelle. Tästä johtuen poikalapset ovat siellä toivotumpia. He turvaavat suuremmalla todennäköisyydellä vanhempien tulevaisuuden, ihmisillä kun ei ole minkäänlaista sosiaaliturvaa ja eläkejärjestelmäkin on aivan lapsen kengissä. Kuten B:nkin perheessä, hänen vanhempansa olisivat tällä hetkellä aivan tuuliajolla ilman häntä.
Minulle tulevan vauvan sukupuolella ei ole ollut suurta merkitystä, mutta täytyy myöntää, että kahden niin erilaisen kulttuurin välissä elävänä pariskuntana pääsemme helpommalla, kun lapsemme ovat poikia. Nimittäin B:n kulttuurissa tytön asema ei ole se kaikista helpoin... Ei ainakaan näin suomalaisen näkökulmasta. Kosovossa tytön tehtävät ja heihin kohdistuvat odotukset ovat ihan normaaleja asioita, mutta minua on pelottanut, kuinka osaisin yhdistää ne Suomen olosuhteisiin ja meidän koko kulttuuriin. Kuinka sanoisin 16-vuotiaalle tyttärelleni, että hänen tulisi olla kotona klo kahdeksaan mennessä, vaikka muut kaverit jäävät vielä ulos? Kuinka sanoisin tyttärelleni, että sinun tulee tarjoilla vieraille, kun Leon saa vain istua sohvalla ja nauttia tarjoiluista? Kuten sanottu, Kosovossa nämä asiat ovat ihan normaaleja, sillä kaikki tekevät niin. Kukaan ei koulussa kyseenalaista, miksi joku tyttökavereista vietti koko viikonlopun kotona, tai miksei hän ole vielä maistanut alkoholia. Täällä asia on aivan toinen, tiedän sen omasta nuoruudestani ja siksi tyttären saaminen on minua ehkä hieman pelottanut. Ei siis missään nimessä ole kyse mistään tyttöinhosta vaan pikemminkin pelosta omia vanhemmuustaitoja kohtaan. Molempien kulttuurien kasvatusperiaatteissa on jotain hyvää ja jotain huonoa. Kaiken kaikkiaan mielestäni Kosovossa voitaisiin hieman höllätä ja Suomessa taas pikkuisen tiukentaa rajoja.
Vähän arkisemmasta näkökulmasta katsottuna, mielestäni on käytännöllistä, että tuleva vauva on poika, sillä Leonilta jäi vauva-ajoilta paljon hyväkuntoisia vaatteita, jotka onnekseni saan nyt uusiokäyttöön. Lisäksi lasten yhteinen huone on ehkä helpompi sisustaa kun molemmat lapset ovat samaa sukupuolta. Itse olen aina ollut onnellinen isosiskosta ja toivonkin että näistä veljeksistä tulisi edes lähelle yhtä läheisiä kuin mekin olemme. Nämä nyt on aina näitä jokaisen kokemukseen pohjautuvia uskomusasioita. Toki sisko ja velikin voivat varmasti olla läheisiä, mutta ehkä sitä ei yhtä avoimesti pysty kaikkea jakamaan, jos sisar on eri sukupuolta.
Vaikka kuinka joku toivoisi lapsen olevan tiettyä sukupuolta, toiveet eivät aina toteudu. Onneksi suurin osa ihmisistä osaa kuitenkin asian hyväksyä ja rakastaa lastaan sukupuolesta huolimatta. Ehkä mekin olisimme löytäneet kultaisen keskitien kasvatusasioihin, jos vauva olisikin ollut tyttö. Olen tuhannesti kiitollinen, että olen epäilyksistä huolimatta ylipäätään saanut lapsia, se kun ei tosiaan ollut mikään itsestäänselvyys. Poikalupauksen siivittämänä jään suunnittelemaan tulevan lasten huoneen sisustusta ja samalla salaa haaveilemaan omasta pikku prinsessasta. Onneksi on siskon tyttö olemassa ja sillon tällöin pääsen palloleikkien lomassa tekemään myös lettikampauksia sekä leikkimään prinsessaleikkejä.
Rakenneultra
Olimme eilen äitini kanssa Naistenklinikalla rakenneultrassa. Äitini ei koskaan ollut nähnyt ultrausta, joten tapahtuma oli hänelle ainutlaatuinen. Olimme jo kuukausi takaperin sopineet hänen tulevan Naistenklinikalle kanssani.
Päästyämme perille, huomasimme joka ovessa lukevan: Ei lapsia tutkimushuoneeseen. B oli töissä ja Leon oli tottakai mukanamme. Meitä molempia alkoi harmittamaan ihan hirmusesti, sillä vaikutti siltä, että äiti joutisikin jäämään Leonin kanssa tutkimuksen ulkopuolelle. Päätimme, että kävelemme vain sisään, aivan kuin emme mitään kylttejä olisi huomanneetkaan. Ja se toimi! :) Kätilö oli ymmärtäväinen ja kehotti äitiä vain tulemaan Leonin kanssa minun viereeni, jotta äitikin näkisi, mitä ruudulla tapahtuu.
Ensin katselimme sydäntä ja sen rakeneteita. Heti alkuun kätilö naureskeli, kuinka liikkuvainen vauva on. Hän ei meinannut millään pysyä aloillaan, vuoroin vispasi käsillään ja vuoroin rummuti jaloillaan. Ei mennyt kauaa, kun kätilö kysyi, haluanko tietää vauvan sukupuolen. Kerroin olevani aika varma, kumpi sieltä on tulossa. Ja olin oikeassa :) Leonille on kuin onkin tulossa pikkuveli <3
Moni esikoistaan odottava jännittää rakenneultraa juurikin vauvan sukupuolen selviämisen takia. Olen ymmärtänyt, että tyttölupaus saattaa muuttua ja itse tiedänkin yhden tapauksen, jossa oletettu tyttö syntyikin poikana. Jos rakenneultrassa on pojan vempaimisto nähtävissä, se tuskin tytöksi enää muuttuu. :) Minulle oli ihan sama kumpi sieltä tulee, kunhan vauva on terve.
Seuraavaksi kätilö mittaili sääriluuta ja tarkasti, että kaikki 10 sormea löytyi. Paljon hän tutkiskeli ja mittaili ja kertoi aina mitä missäkin oli. Kaikki näytti kaikinpuolin olevan kunnossa. Kätilö kertoi vauvalla olevan todella pyöreä pää ja kuvien mukaan tämä vauva taitaa saada muutenkin piirteitä enemmän isältään. Se jääkin sitten nähtäväksi. Ultran jälkeen olin aivan onnesta soikeana: vauva vaikuttaa terveeltä ja aavistukseni pojasta piti paikkansa. Mahtavaa, että äitikin pääsi edes kerran elämässään näkemään, mitä ultrassa tapahtuu ja miltä livekuva masuasukista näyttää.