10 lainausta vauvamahastani
2. "Takaapäin katsottuna ei uskoisi sinun olevan raskaana." -sisko
3. "Eikö sinulla olisi muuta päällepantavaa?" -Nana
5. "Tiitaaa!!!" (=kërthiza=napa) -Leon
6. "Et voi kokeilla sitä päällesi. Rikot sen mahasi kanssa." -torimyyjä Kosovossa
7. "Ihanaa, kun nykyään raskausmahaa ei tarvitse peitellä." -Mummi
8. "Siis neljä matkustajaa" -tullimies Bosniassa
9. "Pistelet näitä sitten kylkiisi, kun ei tuossa sinun mahassa ole lainkaan ylimääräistä" -Peijaksen sairaanhoitaja
10. "Iiiik!! Mahasi liikkuu!" -F:n vaimo
Vauvamaha on aiheuttanut ihmisissä tässä raskaudessa hyvin erilaisia reaktioita. Kosovossa ollessamme Nana ei oikein tykännyt vaatevalinnoistani, sillä siellä vanhemman ikäluokan mielestä maha olisi hyvä yrittää kätkeä. Samoin kuin meillä Suomessa on ajateltu mummini ollessa nuori. Mummini on tosin tyytyväinen siitä, että nykypäivänä vauvamasu saa näkyä, sillä hän koki nuoruudessaan mahan peittelyn työlääksi. Ja sitä se on ihan varmasti on ollutkin.
Kuten ensimmäisessä raskaudessa, en tässäkään ole saanut kerättyä isoja määriä raskauskiloja. Viime neuvolakäynnillä todettiin tähänastisen painonnousun olleen 7 kiloa. Kuten siskoni sanoi, takaapäin katsottuna ei ehkä edes arvaisi minun olevan raskaana.
Tällä kertaa olisin kuitenkin monesta syystä toivonut saavani hieman enemmän lisäkiloja. Ensinnäkin verenohennuspiikkini olisi helpompi pistää, jos pistoskohtia olisi muuallakin kuin vain kyljissä. Toisekseen, tiedän imetyksen vievän nopeasti raskauskilot mennessään enkä haluaisi taas olla liian laiha raskauden jälkeen. Laihuuden takia näytin Leonia imettäessä ainakin 10 vuotta vanhemmalta. Minulle tuli ihan kauhea ulkonäkökriisi silloin. Nyt olen ollut suhteellisen tyytyväinen pienen raskauden tuoman painonnousun kanssa. Mutta sittenpä se jää nähtäväksi, kuinka painon kanssa käy tällä kertaa... ja onnistuuko imetys edes kuten viimeksi. Sekin kun voi kuulemma vaihdella eri lasten kohdilla.
Synnytyskertomus: Mitä tapahtui leikkaussalissa?
Synnytyskertomus jatkuu. Ensimmäisen osan voi käydä lukemassa täältä.
Klo 12:20 sektiopäätös
Kätilö varaa leikkaussalin kiireiselle sektiolle samalla, kun minä anelen, saisinko vielä yrittää saada pojan ulos normaalisti. Lääkäri toteaa jyrkästi sen olevan mahdotonta.Turhaudun.
Klo 12:35 saavumme vuoteen kanssa leikkaussaliin. Olen valtavan kivun ja supistusten kourissa. Minut ottaa vastaan mieshoitaja, joka pyytää minun nousevan leikkauspöydälle. "Oletko tosissasi?" kysyn kivuista vaikeroiden. Hän sanoo tyynesti, että mitä nopeammin olen pöydällä, sen nopeammin saadaan kivut loppumaan. Lähden nousemaan ylös sängystäni lattialle, kun iso supistus ottaa vallan. Lyyhistyn polvilleni pidellen samalla leikkauspöydästä kiinni. "Te miehet, pääsette kaikesta niin helpolla! Te p*skiaiset ette tiedä mitään oikeasta kivusta!", huudan ja itken samaan aikaan. "Ja vielä luulette olevanne naisia vahvempia! Te itsekkäät p*skiaiset!", jatkan. Hoitaja tulee nostamaan minua kainaloiden alta. "Älä koske!", ärähdän. Supistus hellittää ja pääsen itkien kapuamaan leikkauspöydälle.
Klo 12:45 pöytä käännetään osittain kallelleen ja eteeni asetetaan näköesteverho. Minulle annetaan jälleen annos epiduraalia ja pian kivut väistyvät. Leonin sydämensyke on koko ajan poikkeava, joten lääkärit kiirehtivät. Pian minulta kysytään, tunnenko, kun jalkojani painellaan. En tunne mitään rinnasta alaspäin. Oloni on rauhallinen.
Äiti saapuu tohkeissaan leikkaussaliin. Hänelle annetaan tuoli aivan viereeni. Äiti näyttää hassulta leikkaussalivaatteet ja -myssy päällään.
Yhtäkkiä koko vartaloni alkaa hytkymään, kun lääkärit kaivavat Leonia vatsastani. Tuntuu, kuin he kaivelisivat ikuisuuden. Yhtäkkiä joku sanoo pojan olevan ulkona ja voivan hyvin. "Miksi se ei itke?", ehdin kysyä, kun sillä samalla hetkellä Leon parkaisee. Repeän vuolaaseen itkuun. Olo on yhtä aikaa onnesta soikea ja epätodellinen. Tuolta kuulostaa minun oma lapsi. Tuo ihana pieni ääni kuuluu minun vauvalle. Maailmani on pyörähtänyt ylösalaisin.
Pian joku tulee näyttämään parkuvaa, pahkaista Leonia meille. Hän näyttää pulskalta, pieneltä Amor-enkeliltä hennosti punertavine, vaaleine kiharoineen. Itken ja nauran samaan aikaan, kuten äitikin. Hänet kapaloidaan ja tuodaan rinnalleni koko leikkaushaavan ompelun ajaksi. Äiti pitää Leonista kiinni samalla, kun minä juttelen hänelle. Leon on hipihiljaa ja vain tuijottaa minua isoilla mustilla silmillään. Tuntuu kuin hän tietäisi tasan tarkkaan, kuka olen. Kun tikkaukset ovat paikoillaan, äiti lähtee kätilön ja Leonin kanssa osastolle. Ennen heräämöön viemistä pyydän leikkaussalin miehiltä anteeksi käytöstäni. He vain hymähtelevät huvittuneina vastaukseksi.
Klo 13.30 olen heräämössä ja aika matelee. En tunne minkäänlaista kipua. Maailmani on juuri kääntynyt aivan uusille raiteilleen ja kaikki vanhat murheet tuntuvat vähäpätöisiltä. Voisin vain hymyillä. Olen äiti eikä millään muulla tunnu olevan väliä. Odotan malttamattomana pääsyä Leonin luo, mutta aika ei vain tunnu kuluvan.
Klo 14.30 kätilö tulee noutamaan minut ja pyytelee anteeksi, kun jouduin odottamaan niin kauan. Heillä oli kestänyt järjestää meille oma huone. Päästyämme huoneeseen Leon nostetaan samantien vaippasilleen paitani alle ja kätilö alkaa opastamaan meitä imetyksen alkuun. Leon opettelee hienosti ja alkaa syömään hyvin. Äiti kertoo, kuinka upea kokemus tämä on ollut hänelle. Hän oli ollut koko ajan paikalla kun Leonia pestiin ja mittailtiin. Olivatpa he tehneet Leonille ensimmäisen kampauksenkin. Kätilö oli myös näyttänyt istukkani äidille ja yhdessä he olivat käyneet läpi, kuinka se tutkitaan synnytyksen jälkeen. En ikinä olisi voinut uskoa meidän äidistä olevan sellaiseen :D
Katselen paitani alla nukkuvaa Leonia. Tässä me nyt olemme. Minä ja minun ikioma, rakkaista rakkain lapseni.
Koekaniinina synnyttäminen
Toisen lapsen synnytyksen lähestyessä on mielessä alkanut pyörimään muistot Leonin syntymästä. Siitä sain idean jakaa synnytyskertomuksemme. Kuten moni muukin, emme mekään suoriutuneet koitoksesta ilman pieniä mutkia matkassa.
14.11.2014 klo 08.00 istun pelonsekaisin tuntein osaston kahviossa siemaillen esanssilta maistuvaa valmismehua. Olen raskausviikolla 41+6 ja Leon on vatsassa vielä unilla. Kuulen sukunimeäni kutsuttavan ja hoitaja tulee näyttämään vuodepaikkani.
Misodel-nauha
Klo 11.15 Minut viedään lääkärin huoneeseen tutkittavaksi: kohdun kaula on kiinni ja pituuttakin vielä n. 1 cm. Lääkäri jatkaa tutkimuksia ja innostuneena kysyy pian "Olisitko halukas alkamaan koekaniiniksi uudelle synnytyksen käynnistysmenetelmälle? Olisit 11:sta Suomessa, jolle menetelmää kokeiltaisiin." Myönnyn nopeasti sen enempää epäröimättä. Lääkäri kaivaa Misodel-nauhan ja esittelee sitä minulle. Kuinka tuo pieni nauhan pätkä voi käynnistää synnytksen? Lääkäri laittaa nauhan kohdunkaulalle ja sanoo samalla, että nyt joudun olemaan intensiivisemmän tarkkailun alla vauvan kanssa, kunnes supistukset alkavat kunnolla. Huoneessani kätilö asettaa kaiken maailman anturit ja vyöt vatsalleni. Kätilö kertoo, että joudun lähinnä vain makoilemaan ja odottamaan vuoteessa, jotta laitteet saavat rekisteröityä minusta tutkimusdataa. Välillä joku tulisi päästämään minut vessaan ja syömään.
Klo 18.00 saapuu äitini, joka on siis synnytykseni tukihenkilö. Hän istahtaa keinutuoliin ja alkaa utelemaan päivän tapahtumia ja höpöttelemään kaikesta taivaan ja maan väliltä. Yhtäkkiä kätilö tulee kertomaan, että heidän monitorinsa ovat alkaneet ilmoittamaan supistuksista. Hän tekee sisäisen tutkimuksen ja toteaa kohdunkaulan pehmenneen ja pituuden hävinneen. Kätilö poistaa Misodel-nauhan ja sanoo, että nyt vain odotellaan synnytyksen etenemistä.
Klo 20.00 vierailuaika on jo päättynyt ja äiti lähtenyt, kun tunnen ensimmäisen ison supistuksen. Kätilö tulee ilmoittamaan, että heidän monitorinsa huutavat koko ajan supistuksista, jotka tulevat jo muutaman minuutin välein. Kätilö tarkistaa tilanteen ja huomaa kohdunkaulan olevan edelleen visusti kiinni. Supistukset ovat voimakkaita ja kivuliaita, mutteivät kuitenkaan edesauta synnytystä. Lääkäri päättää antaa minulle supistusten estolääkettä, jotta saataisiin supistuksia vähän aisoihin ja oloani siedettävämmäksi.
Supistuskipujen lievitys suihkussa
Kello 23.00 kätilö tulee jälleen antamaan supistusten estolääkettä. Tutkittaessa kohdunkaula on sormelle auki. Supistukset saavat minut vaikeroimaan ääneen. Päätämme kokeilla, helpottaisiko kuuma suihku supistuskipuja. Käännän veden niin kuumalle kuin mahdollista, mikä helpottaa kipuja. Otan ison jumppapallon nurkasta ja asetun sen päälle suihkun alle heijaamaan. Pallo kastuu, minkä vuoksi sen pinta muuttuu yhtäkkiä liukkaaksi ja valahdan pyllylleni kaakelilattialle. En kuitenkaan tunne kipua vaan asetun uudestaan pallolle. Heijaan aikani kunnes pian silmissä alkaa sumenemaan ja päässä pyörryttämään. Tekisi mieli oksentaa. Hoipertelen painamaan kutsunappia ja asetun makaamaan kylpyhuoneen lattialle. Kätilö tulee auttamaan minut ylös ja antaa mukillisen vettä, joka helpottaa oloa. Kätilö lähtee ja palaan takaisin suihkun alle. Pian kätilö tulee taas takaisin ja sanoo käskyn käyneen takaisin antureihin. Ei!! En tahtoisi enää. Suihkussa on niin ihana ja kotoisa olla. Kätilö auttaa minua pukeutumaan kun supistuskipu alkaa jälleen pahentumaan. Alan itkemään. En tahdokaan synnyttää. Eikö tätä koko hommaa voisi vaan peruuttaa?
Miltä supistus tuntuu?
Klo 01.00 kätilö antaa minulle särkylääkkeen ja lihasrelaksantin, joista ei ole kyllä minkäänlaista apua. Supistus alkaa alavatsa ja alaselkä jomotuksena, kuin pahana kuukautiskipukouristuksena, joka aaltomaisesti voimistuu ja voimistuu. Korkeimman kipuhuipun aikana tuntuu siltä, kuin kohtua revittäisiin ulos, niin että kipu säteilee polviin asti. Sillä hetkellä hengittäminen tuntuu vaikealta eikä missään asennossa ole hyvä olla. Pieni koko kropan heijaaminen ja hyminä auttavat selviytymään kipuhuipusta, kunnes se alkaa taas aallon lailla laantumaan. Supistuksia tulee jälleen minuutin välein ja kätilö tuo minulle kolmannen supistusten estolääkesatsin. Hän tarkistaa tilanteen: kohdunsuu on yhden sentin auki. Kovaa kipua on takana jo viisi tuntia ja olen vasta sentin auki. Kätilö sulkee verhot, sammuttaa valot ja lähtee huoneesta. Kuulen, kuinka sadepisarat ropisevat ikkunaräystäisiin ja alan ääneen rukoilemaan voimia jaksaa tätä helvetillistä kipua.
Synnytyssalissa
Klo 02.00 pääsen viimein synnytyssaliin ja minulle laitetaan spinaalipuudutus. Kipuspinaali on rankka koettelemus kropalleni, sillä minulla on jonkin sortin yliherkkä hermosto, josta johtuen kärsin esim. kylmäurtikariasta ja ylireagoimisesta erilaisiin puuduteaineisiin. Anestesialääkäri kertoo spinaalipuudutuksen tuntuvan vain pieneltä sähköiskulta läpi vartalon, mutta kohdallani nuo sähköiskut jäävätkin tavallaan päälle: koko kroppani sätkii ja tärisee reaktiosta. Sekä kätilö, että lääkäri kyselevät tauotta, mikä minua vaivaa, mutten pysty puhumaan. Kohtaus kestää useita minuutteja, jonka aikana kalvot puhkeavat ja lapsivedet menevät. Yhtäkkiä sähköiskut alkavat laantumaan ja kipu hellittämään. Lapsiveden huomataan olevan vaaleanvihreää. Oloni helpottuu huomattavasti.
Klo 03:45 supistuskivut pahenevat jälleen. Kohdunsuu on 3 cm auki. Kokeilen ilokaasua, mutta se vain pahentaa oloa, enkä kätilön yrityksistä huolimatta halua sitä hengitellä. Päätän vain yrittää kestää supistuksia.
Klo 04:45 nousen vessaan, jolloin vaaleanvihreää lapsivettä valahtelee siteeseen. Kipu on sietämätön ja saan viimein jo kuusi tuntia hartaudella odottamani epiduraalipuudutuksen, joka auttaa nopeasti. Pääsen nukkumaan. Olo on koetun rytäkän jäljiltä helpottunut, lähestulkoon taivaallinen.
Klo 07.00 herään supistuskipuihin. Uusi kätilö aloittaa vuoron ja saan ensimmäisen lisäannoksen epiduraalia. Tämän jälkeen käteeni asetetaan kanyyli ja minut laitetaan tiputukseen, jonka kautta saan sekä suoloja että supistuksia lisäävää oksitosiinia. Saan jälleen vähän torkuttua olon helpotuttua.
Klo 08.30 kipu alkaa taas palaamaan. Kätilö tutkii ja huomaa kohdunsuun olevan 7 cm auki. Leonin sydänkäyrää mittaava anturi asetetaan hänen päänahkaansa. Johto tuntuu haarovälissä häiritsevältä, eikä anturi meinaa pysyä paikoillaan kiemurrellessani supistuskivuissa. Pian saan toisen lisäannoksen epiduraalia. Olo paranee jälleen ja pyydän kätilöä soittamaan äitin paikalle.
Klo 09.15 äiti saapuu. On mukavaa saada juttuseuraa ja jopa naureskelemme välillä kun kerron tapahtuneista. Aika kuluu siivillä.
Ponnistusvaihe
Klo 11.00 en pysty enää käymään vessassa, joten minut katetroidaan. Yritän keinua keinutuolissa, mutta supistuspaine aiheuttaa voimakkaan ponnistustarpeen tunteen. Kätilö tutkii: kohdunsuu on täysin auki ja saan luvan alkaa ponnistamaan.
Alkuun ponnistus helpottaa oloa. Tunnen Leonin pään laskeutuvan ja olen jo voitonriemuinen mielessäni: pian saan Leonin syliini. Supistukset muuttuvat jälleen kivuliaiksi mutta ponnistaminen lievittää kipua. Muutaman ponnistuksen jälkeen alkaa yhtäkkiä tuntumaan kuin ponnistaminen ei tuottaisi enää tulosta, ikäänkuin Leon olisi jumiutunut uomiinsa. Kokeilen erilaisia ponnistusasentoja. Kipu on sietämätön. Kätilö yrittää tsempata minua samalla kun he äitini kanssa pitelevät jaloistani. Alan kiroilemaan Savon murteella - Kuopiolaiset juureni ottivat vallan pahimman kivun hetkellä, en vieläkään ymmärrä, miksi :D Kipu vain pahenee. Tuntuu kuin jokaisella ponnistuksella luuni murskautuisivat eikä Leon etenisi yhtään alemmas. Kiroilen ja huudan ääneen.
Klo 11.30 saan kolmannen lisäannoksen epiduraalia. Supistuskivun lievittyessä saan lisää puhtia ponnistaa. Jumitustunne ja paine luissani ei lopu, mutta jatkan kuitenkin yrittämistä.
Klo 11.50 Leonin sydänkäyrät alkavat näyttämään supistuksenaikaisia laskuja. Voimani alkavat hiipumaan. Kätilö kutsuu lääkärin avuksi. Jatkamme ponnistamista, mutta tilanne ei etene lainkaan. Supistus- ja luukivut palaavat voimakkaina. Äiti joutuu poistumaan huoneesta, sillä hän ei enää kestä katsoa tilannettani ja kärsimystäni.
Klo 12.10 olen ponnistanut jo yli tunnin ja Leonin sydänkäyrät jatkavat laskuaan. Paniikki ja epätoivo alkavat valtaamaan minut, sillä kipu luissani on sietämätön jokaisella supistuksella ja tunnen kuinka Leon on jumissa. Huudan apua sillä pelkään luideni murskautuvan. Kätilö kutsuu vanhemman lääkärin paikalle. Myös äiti palaa silittämään päätäni. Lääkäri tutkii ja saman tien toteaa "ala-aukeaman olevan kapea ap-suunnassa": ei edellytyksiä imukupille, vauva ei lantioluideni ahtauden vuoksi pysty syntymään alateitse.
Ihana kamala loppuraskaus
Havahdun nieleskelyyni. Närästää niin, että joudun oikeasti taistelemaan pitääkseni itseni yhdessä koossa. Vauvan jalka tai jokin muu raaja hakkaa kylkiluutani hänen hikottelun tahdissa. Avaan silmät. Vielä hämärtää. Alan haromaan kännykkää takanani olevalta yöpöydältä nähdäkseni, paljonko kello on. Käsi haroo kuitenkin vain tyhjää ja mietin, joudunko oikeasti liikuttamaan tätä lyijyltä tuntuvaa ruhoani? Toisen jalkani avulla ponnistan itseni kylkiasennosta selälleen. Huomaan oikean jalan olevan aivan jumissa ja kipeä aamuöisestä kramppiepisodista. Samalla sekunnilla tajuan vatsalaukun sisällön pyrkivän taas kurkkuun. Suljen silmäni ja keskityn nielasemaan vastaan. Pidätän hengitystä kunnes kohtaus menee ohitse. Käännän molemmat jalat oikealle ja valmistaudun toiseen isoon liikkeeseen: pylly ylös - tunnen vauvan valahtavan aivan keuhkojani vasten - ja keskivartalon tiputus oikeaan kylkiasentoon. Huokaisen tyytyväisenä. Tein sen ja olen nyt oikealla kyljelläni. Samantien huomaan jättäneeni puhelimen tyynyn alle. Kiroan mielessäni, kun tajuan tehneeni työn itseni kääntämiseksi ihan turhaan.
Kello näyttää 04:53. Ei jalkakrampista olekaan kuin reilu tunti aikaa. Oksuolo tekee taas tuloaan ja joudun nopealla päätöksellä punnertamaan itseni käsien avulla istumaan. Istuma-asentoon päästyäni tunnen sekä vauvan, että vatsalaukun sisällön valahtavan alas. Nyt uskallan varovasti ja keskittyen röyhtäistä. Se helpottaa oloa. Hengitän syvään, keuhkot tuntuvat pieniltä minigrip -pusseilta vauvan aiheuttaman paineen jäljiltä. Hän alkaa pyörimään. Katson alas. Paita on taas rullautunut ylös paljastaen kylmältä tuntuvan ja valtavalta näyttävän mahani. Katselen sen alkavan muljuilemaan puolelta toiselle. Äkkiä tajuankin olevan kiire vessaan, kun vauvan aiheuttama paine alkaa tuntumaan rakossa. Lähden vaappumaan kohti eteistä. Edelleen paljas vatsani keinuu askellessani ja mietin, miltähän tuntuisi nähdä pitkästä aikaa jalatkin kävellessä eikä vain vatsan alta vilahtelevia varpaita. Alan mielessäni laskemaan, kuinka kauan tätä helvettiä on vielä kestettävä: vielä kuukausi. Päätän, että tänäaamuna soitan kyllö äitille, sillä häneltä irtoaa varmasti lohduttavia sanoja. Ai mutta äitihän tulee tänään Kuopiosta yökylään. Haluaakohan se taas nukkua lastenhuoneessa? Ai kauheeta, lastenhuone odottaa vieläkin valmistumistaan. Hitot "vielä" kuukausi vauvan syntymään, vaan pikemminkin enää kuukausi! Voi, sitten pääsen taas nuuhkuttelemaan pientä önisevää ja tuhisevaa vauvelia. Yhtäkkiä mielen valtaa kaiho: saatan oikeasti olla viimeistä kertaa raskaana. Ikinä en enää tunne pikkujalkojen potkuja, syö suklaata hyvällä omatunnolla, silittele Leonin kanssa mahaani hänen samalla hokieassaan "auva" tai katsele B:n painavan korvaansa mahaani vasten kuunnellakseen, vastaako vauva hänen jutteluilleen. Miten voi yhdeksän kuukautta mennä niin nopeasti?
Tunneherkkyys sekä ilon ja lähestulkoon masennuksen tunteiden vaihtelu ovat minulle tuttuja jo Leonin odotusajoilta. Silloin masennukseni vain paheni, mitä lähemmäksi laskettua aikaa päästiin. Raskausajan masennus jäi kuitenkin synnytyssairaalaan enkä onnekseni sitten kärsinyt paljon puhutusta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta eli baby bluesista. Omalla kohdallani luulen raskausajan masennuksen johtuvan sekä fyysisestä epämukavuudesta että nukkumisvaikeuksista. Tiedän unen olevan niin tärkeää ihmiselle, että sen väheneminen itsessään altistaa hormonimuutoksille ja jopa vakavalla masennukselle. Toivon, että tälläkin kertaa tunnetaifuunini rajoittuisi vain odotusaikaan, ja synnytyksen jälkeen kokisin taas olevani onnellinen ja ennen kaikkea oma itseni.
Miehen tehtävät ja avioliiton merkitys
Koska Nuse -postaus herätti kysymyksiä, ajattelin kirjoittaa aiheesta jatko-osan joitakin asioita selvittääkseni. Ymmärrän, että postauksesta oli helppo vetää johtopäätöksiä, jotka todennäköisesti ovat vääriä.
Naisilla on Kosovossa vaimoina paljon velvollisuuksia, mutta se ei suinkaan tarkoita, että miehet pääsisivät naisia helpommalla. Työt ovat vain erilaisia.
Miehet ovat perheen elättäjiä. Naisetkin saavat käydä töissä, mikäli haluavat, mutta viimeistään raskauduttuaan naiset jäävät kotiin, jolloin perheen elinkeinon takaaminen on täysin miehen käsissä, sillä äitiyslomia ei siellä tunnetakaan. Toimeentulon varmistaminen on suuri vastuu ja taakka miehelle, sillä se on ainoa sosiaaliturva perheelle. Jos töitä ei löydy, saattaa mies epätoivoissaan ajautua vaaralliselle tielle. Siihen nähden nusen tehtävät, kuten vieraiden kestitseminen on lasten leikkiä.
Työt Kosovossa ovat huomattavasti haastavampia kuin meillä Suomessa. Mitään työehtosopimuksia ja ammattiliittoja ei siellä ole, vaan työntekijän on pitkälti vain hyväksyttävä työnantajan säännöt, mikäli haluaa palkkansa ansaita. Säännöt saattavat joku kaunis päivä muuttua, jolloin työntekijä joko toimii niiden mukaisesti tai menettää työpaikkansa. Kuulinpa viime reissullamme, kuinka paikallisen Kodin Terran kaltaisen kaupan päällikkö oli yhtäkkiä päättänyt, että tästä lähtien työpäivä alkaa jokaisella klo 06.00 aamulla, eikä ensimmäisiltä kahdelta tunnilta makseta palkkaa. Kukaan työntekijöistä ei irtisanoutunut.
Työtunteja ei läheskään joka paikassa lasketa vaan töitä tehdään silloin kun niitä on ja kiinteä keskivertokuukausipalkka on 200 €. Monesti tämä ei ole riittävästi perheen elättämiseen vaan mies joutuu hankkimaan sivutyön itselleen. B:n asuessa Kosovossa, pikkuveli F kävi koulua ja perheen toimeentulo oli isän ja B:n vastuulla. B ei siitä johtuen ole käynyt edes peruskoulua. Päivät hän työskenteli kahvilassa ja yöt baarimikkona. Vapaapäiviä ei ollut ja lepoaikaa vuorokaudessa kertyi noin neljä tuntia. Tyypillisesti kosovolaismiehen työaika on 10-16 tuntia ja työviikko on kuusipäiväinen. Tästä johtuen kaikki kotityöt ja lapsen kasvatus ovat nusen ja anopin käsissä.
Talon rakentaminen ja sen kunnossapito kuuluvat miehelle. Kosovolaiset miehet ovat tyypillisesti hyviä remonttireiskoja, sillä vain harvalla on varaa palkata ammattilaista mihinkään hommaan. He oppivat pitämään huolta kodista jo hyvin nuorina. On päivän selvää, että mies poraa reiät, maalaa seinät, pitää huolen viemäreistä, ajaa nurmikon, vaihtaa lamput, kunnostaa rikkinäiset kodinkoneet ja huonekalut, ym. ilman, että asiasta tarvitsee erikseen neuvotella. Tämä on erityisesti ollut itseäni miellyttävä piirre kosovolaisissa. :D
Miehen asema Kosovossa on olla vahva työjuhta, joka ei pienistä valita. Nuset ovat perheen ylpeyden aiheita, lähestulkoon koriste-esineitä, joista miesten täytyy pitää hyvää huolta. Nuset puolestaan huolehtivat, että mies palaa puhtaaseen kotiin ja saa ruokaa syödäkseen, jotta jaksaisi tehdä töitä elinkeinon takaamiseen. Nusen asema ei ehkä ole helppo, mutta eivät he missään nimessä ole alistettujakaan. Itse en missään muualla ole saanut osakseni suurempaa arvostusta kuin Kosovossa. On hassua huomata, kuinka hellävaroen he kättelevät ja kunnioittavasti puhuttelevat minua, ikäänkuin voisin särkyä jos he toisin tekisivät. En näe siellä mahdollisena tilannetta, jossa kukaan mies ohittaisi minut kassajonossa, vitsailisi muille kustannuksellani, läpsisi pyllylle tai tulisi humalapäissään kadulla örisemään minulle.
Nusen tehtävät Kosovossa saattavat äkkiseltään kuulostaa suomalaisen korvaan kohtuuttomilta, kuulosti ne alkuun minustakin, mutta viimeistään siellä vieraillessa voi ymmärtää, miksi perinteet ovat kyseisenlaisia. Yhteiskunnan vaikea tilanne tekee molempien elämästä siellä haastavan, mutta jos jotain, niin arvostusta toisiaan kohtaan ei heiltä puutu.
Nainen: kiitos, kun tarjoat talon, jossa asua.
Mies: kiitos, kun teet talosta kodin.
Nainen: kiitos, kun ostat minulle uusia vaatteita.
Mies: kiitos, kun pidät huolta, että vaatteeni ovat puhtaita.
Nainen: kiitos, kun tuot ruokaa kotiin.
Mies: kiitos, kun valmistat siitä herkullisia aterioita.
Nainen: kiitos, kun kyyditset minua jos tarvitsen.
Mies: kiitos, kun pidät huolta kodista kun olen töissä.
Nainen: kiitos, kun tulet töistä kotiin.
Mies: kiitos, kun olet kotona kun tulen kotiin.
Täällä Suomessa ollessa tuntuu välillä, että hyvinvointi ja yltäkylläisyys ovat tuhonneet miehen ja naisen välisen arvostuksen. Naimisiin mennään ja lapsia tehdään yhtä helposti kuin erotaankin ja katkaistaan välejä lapsiin. En voi olla pohtimatta, johtuvatko kauhean näköiset erotilastot juurikin siitä, että täällä ei oikeastaan ole miesten ja naisten töitä. Kukaan ei ole riippuvainen kenestäkään. Heti jos homma alkaa tympimään niin aletaan etsimään onnea muualta, ikäänkuin se olisi ratkaisu. Heilutaan humalassa harvase viikonloppu ja sitten ihmetellään, miksi kotona tapellaan tai minne talouden rahat palavat. Ei näin tietysti kaikilla, mutta surullisen monella kuitenkin.
Kosovossa ollessa huomaan monen katsovan minua kadehtien: he luulevat elämän olevan täällä Suomessa kuin ruusuilla tanssimista. Toki meillä on moni asia hyvin, mutta niin on Kosovossakin. Itse en osaa päättää kummassa maassa asuessani olisin onnellisempi...
Makuuhuoneen muodonmuutos
Minut on vallannut loppuraskauden pesänrakennusvietti. Asunto ei vieläkään ole tip top -kunnossa ja sormeni syyhyävät päästä sisustushommiin. Lompakkoni ei kuitenkaan ole yhtämielinen kanssani, joten joudun olla malttavainen viettieni kanssa.
Olemme hakeneet turistiviisumia B:n vanhemmille, jotta myös he pääsisivät viettämään aikaa vauvan kanssa. Jos kaikki menee toivotusti, he saapuvat Suomeen syyskuun aikana.
Kuten olen aikaisemmin kertonut, Nana on erittäin tarkka siisteydestä, ja siitäkös pesänrakennusviettini sai lisäpontta alkaa laittamaan huone kerrallaan paikkoja kuntoon. Tiedän Nanan silmäilevän joka nurkan läpi tänne saavuttuaan. Haluan saada häneltä sen tyytyväisen hymyn ja poskeeni nipistämisen mieluummin kuin ajatella synnytyssairaalassa, että siellä se kotona nyt laittaa jokaista kaappia uuteen uskoon :D
Projektini aloitin makuuhuoneesta. Huone koki melkoisen muodonmuutoksen, varsinkin jos vertaa sitä siihen, mitä se oli, kun kävimme asuntoa vasta katsomassa.
Viikko on vierähtänyt verhoja ommellessa ja silittäessä, uutta sänkypeittoa metsästäessä - jonka muuten löysin eräästä verkkokaupasta muutaman päivän toimitusajalla- sekä vaatekaappiani uudelleenjärjestäessä.
Eniten aikaa vei ehdottomasti vaatekaapin järjestäminen. Halusin saada jokaisen neliön hyötykäyttöön ja täytyy sanoa, että olen lopputulokseen aika tyytyväinen. Kävimme siskon kanssa Ikeassa, josta tarttui mukaan nuo vaatekaapin säilytyslaatikot sekä pienet hyllyt sängyn sivuille yöpöydiksi.
Yritän löytää vielä jostain pöytälamput yöpöydille.
Tv:n päätimme laittaa kuten edellisessäkin asunnossa. Johdot löysivät jälleen paikkansa seinän sisältä.
Nyt on makuuhuone lähes valmis. Tervetuloa tiirailemaan Nana! :D
Minä vaimo, minä nuse
Nyt on luvassa asiaa, jota tiedän suomalaisten olevan vaikea ymmärtää. Vaimon rooli ja äitinä oleminen Kosovolaisessa perheessä vaatii naiselta joustavuutta, ymmärrystä ja ennen kaikkea halua toimia toisin kuin Suomessa on totuttu. Alkuun se tuntui minulle vaikealta, lähes mahdottomalta. Olin kuitenkin valmis avartaa elämänkatsomustani ennenkaikkea Leonin tähden, ja nykyään vaimon eli nusen saappaissa seisominen ei ole enää niin epämukavaa.
Nusena oleminen ei ole vaikeaa vain meille eri kulttuurista tuleville vaan myös itse kosovolaisillekin. Nykypäivän Kosovossa kaikki naiset eivät edes halua asettaa itseään siihen asemaan, vaan mielummin elävät elämänsä aviottomina. Toki tämän päivän nuset pääsevät huomattavasti helpommalla kuin mitä esim. Nana on aikanaan käynyt läpi.
Valtaosa kosovolaisista tytöistä kihlautuu parikymppisinä joko itse tutustumansa miehen kanssa tai ns. järjestetysti, jolloin pariskunnan vanhemmat ovat esitelleet lapsensa toisilleen. Ennen kihlausta pariskunnan vanhemmat haluavat varmistaa, että tuleva mies ja nuse ovat hyvästä perheestä: pienikin ryppy menneisyydessä saattaa olla este avioliitolle. Hyvä maine ja ulkonäkö ovat suuressa arvossa Kosovossa. Joskus naisen perhe ei hyväksy miestä, jolloin liitto joko kariutuu tai mies ns. kidnappaa naisen mikäli nainen on valmis hylkäämään perheensä miehen tähden. Jos taas molemmat osapuolet hyväksyvät liiton, mies järjestää nuselle sekä myötäjäiset että häät siinä määrin, mitä nusen perhe velvoittaa.
Häiden jälkeen nuse muuttaa miehen perheen kotiin. Kotona nusen asema on erityinen. Hyvä nuse
-herää aamulla ensimmäisenä
-pitää huolen ruoan laitosta
-pitää huolen siisteydestä
-pitää huolen ulkonäöstään
-on aina valmis kestitsemään vieraita
-tarjoilee kaiken syötävän pöytään
-ei puhu liikaa
-käyttäytyy hillitysti
-on kärsivällinen
-ei asetu anoppia vastaan
-vieraillessa muualla auttaa talon omaa nusea tarjoilussa
-istuu ryhdissä
-menee illalla viimeisenä nukkumaan
Ennen vanhaan listaan kuului myös miesten käsien pesua, kenkien kiillottamista, ym. :D Koska nusen kädet ovat täynnä kotitöitä ja tarjoilua, lasten hoito ja kasvatus jäävät usein anopille. Kosovossa ollessamme en juurikaan hoida Leonia. Yöunille viemisen ja kakkavaipan vaihdon teen sielläkin, mutta vain siksi, ettei Leon itse hyväksy siihen ketään muuta kuin minut.
Kosovolaiset ovat erittäin vieraanvaraista kansaa. Kuten sanottu nuse on vastuussa vieraiden kestitsemisestä. Vieraiden saapumiseen tulee olla varautunut viikonpäivästä huolimatta aina klo 10-21 välillä. Nuse aloittaa tarjoilemalla jokaiselle virvokkeita ja pientä naposteltavaa. Tarjoilun välissä nuse istuu paikassa, josta jokainen voi katsella häntä helposti. Kaikki tarjottavat nuse kantaa olohuoneeseen tarjottimella. Kun virvokkeet on juotu, nuse vie tyhjät lasit pois tarjottimella. Virvokkeiden jälkeen on teetarjoilun vuoro. Tee juodaan turkkilaisittain pienistä kupeista. Nusen on koko ajan pidettävä huolta, ettei kukaan vieraista istu tyhjän teekupin kanssa. Onneksi useampi vieras on yleensä samaan aikaan juonut yhden kupin, joten täyttökierroksella nuse saa tarjoiltua useamman kupin kerrallaan. Haasteena on vain muistaa, mikä kuppi tarjottimella kuului kellekin.
Teetarjoilu jatkuu niin kauan kunnes jokainen on juonut haluamansa määrän kuppeja. Ajanmyötä hyvä nuse oppii muistamaan, minkä vahvuisena ja makeusasteisena kukin sukulainen/ystävä tykkää teensä juoda. Teen kanssa tarjoillaan suolaista naposteltavaa kuten pähkinöitä, sipsiä, suolatikkuja, ym.
Teetarjoilun jälkeen vuorossa on kahvitarjoilu. Kahvi juodaan myös turkkilaisittain ja sama pätee kahvin kuin teen kanssa: hyvä nuse tietää millaisena kukin vieras haluaa kahvinsa juoda. Kahvitarjoiluun kuuluu makeaa syötävää, kuten keksejä, kakkuja, baklavaa, ym. Jos vieraiden juttu luistaa ja he viihtyvät pidempään, kahvin jälkeen nuse tarjoilee erilaisia hedelmiä. Kesäaikaan vesimeloni on yksi suosituimmista tarjottavista. Tarjoileminen on ehdottomasti yksi haastavimmista nusen tehtävistä.
Teetarjoilu jatkuu niin kauan kunnes jokainen on juonut haluamansa määrän kuppeja. Ajanmyötä hyvä nuse oppii muistamaan, minkä vahvuisena ja makeusasteisena kukin sukulainen/ystävä tykkää teensä juoda. Teen kanssa tarjoillaan suolaista naposteltavaa kuten pähkinöitä, sipsiä, suolatikkuja, ym.
Teetarjoilun jälkeen vuorossa on kahvitarjoilu. Kahvi juodaan myös turkkilaisittain ja sama pätee kahvin kuin teen kanssa: hyvä nuse tietää millaisena kukin vieras haluaa kahvinsa juoda. Kahvitarjoiluun kuuluu makeaa syötävää, kuten keksejä, kakkuja, baklavaa, ym. Jos vieraiden juttu luistaa ja he viihtyvät pidempään, kahvin jälkeen nuse tarjoilee erilaisia hedelmiä. Kesäaikaan vesimeloni on yksi suosituimmista tarjottavista. Tarjoileminen on ehdottomasti yksi haastavimmista nusen tehtävistä.
Perheen ulkopuoliset eivät juurikaan kutsu nusea nimellä vaan nuse on nuse. Aina kun törmäämme Kosovossa johonkin perhetuttuun, minut esitellään heille talon vanhempana nusena. On tärkeää, että ihmiset tietävät kuka on nusena missäkin talossa. Hyvä nuse pukeutuu perinnevaatteisiin kaikissa isoissa juhlissa kuten häissä, jotta kaikki häävieraat tietävät hänen olevan juhlaperheen nykyinen nuse.
F:n vaimo otti hääpäivänään nuorimman nusen tehtävät minulta |
Kosovossa ollessamme pyrin täyttämään minuun kohdistuvat odotukset. Jaamme hommat F:n nusen kanssa, mutta silti monta kohtaa listasta jää tekemättä. En esim. herännyt yhtenäkään aamuna ennen muita :D Onneksemme Nana ei ole tyypillinen "äitipuoli" vaan auttaa paljon nusen hommissa. Osittain myös siksi, ettei hän ole tottunut vain istumaan aloillaan. Nanalle on tärkeintä, että perheemme ilmapiiri on hyvä ja että näytämme hyviltä nusilta muiden silmissä.
Miksi jotkut naiset haluavat nusiksi? Jotkut puhtaasti rakkauden tähden, jotkut maineen vuoksi, jotkut mammonan. Taloon tullessaan nuset saavat myötäjäislahjaksi vaatteita, koruja, kenkiä, kultaa, ym. Kaikki lahjat kääritään foliopaketteihin ja ne asetellaan nusen tulevaan huoneeseen kaikkien nähtäväksi ja ihailtavaksi. Myötäjäiset ovat ikäänkuin palkka tulevasta työstä nusena olemisena. Myötäjäisillä nusen perhe myös varmistaa miehen olevan tosissaan liitosta: naimisiin ei tulisi Kosovossa mennä kuin kerran elämässään. Tiedän yhden perheen, jossa tavallinen keskituloinen mies maksoi pelkästä myötäjäiskullasta 3 000 euroa.
Monesti kaksikulttuuriset liitot eivät kestä. Jos en olisi valmis tarjoilemaan ja hoitamaan nusen tehtäviä, emme mekään voisi olla yhdessä. Toisaalta en kyllä itsekään katselisi B:tä, jos hän joku päivä ilmottaisi lopettavansa työnteon vain koska ei enää huvita. Ajattelen niin, että liitto kuin liitto on aina kahden kauppa: hyvän eteen on tehtävä töitä. Työ nusena on ehkä haastavaa, mutta tähän mennessä se on enemmän antanut kuin ottanut.
Kotiinpaluu
Palasimme haikein mielin eilen kotiin. Suomi otti meidät aurinkoisesti mutta kylmästi vastaan: oli outoa nähdä ihmiset kävelemässä takit päällä Helsingin kaduilla, kun juuri olimme 35:n asteen helteessä.
Lähtöpäivää edeltävänä iltana onnistuin saamaan rajun vatsataudin itselleni. Maanantai-iltana olo meni niin heikoksi, että jouduimme menemään tohtori Ahmetin vastaanotolle. Hän katsoi ultralla, että vauva voi hyvin ja sen jälkeen lähetti minut sairaalaan tiputukseen. Kävin vielä tiistai-aamuna uudestaan nesteytyksessä, jonka jälkeen olo alkoi kohenemaan. Nyt voidaan vauvan kanssa molemmat hyvin.
Kotiinpaluu sai palan nousemaan kurkkuun ja mielen matalaksi. Ajomatkalla juttelimme paljon B:n kanssa, kuinka sitä tunteekaan olonsa ulkomaalaiseksi niin täällä Suomessa kuin Kosovossakin. En ikinä olisi voinut uskoa joku päivä tuntevani näin. Kosovosta jään eniten kaipaamaan perhe-elämää ja yhteenkuuluvuuden tunnetta kun taas täällä Suomessa arvostan järjestystä ja turvallisuuden tunnetta. Tällä hetkellä Suomi tuntuu kovin vieraalta, mutta eiköhän sitä viikon sisällä taas tilanne normalisoidu ja mieliala lähde kohenemaan. Toivottavasti :)
Rakas Kosovo: suuri ikävä jäi. |
Häät kosovolaisittain
Saimme kutsun B:n hyvän ystävän häihin. Balkanilaiset hääjuhlat poikkeavat suuresti länsimaisista.
B:n ystävä asuu myös Suomessa, mutta vaimo on Kosovosta. Sulhasen äiti aloitti etsimään pojalleen vaimoa n. vuosi takaperin. Sulhanen kävi treffeillä parhaiden ehdokkaiden kanssa, joista löytyi sitten tuleva vaimo, eli nuse. Tämmöinen on hyvin tavallinen käytäntö Kosovossa. Nuse muuttaa heti häiden jälkeen omien vanhempien luota miehen perheen kotiin. Hänen elämänsä muuttuu hääpäivänä radikaalisti. Aiheesta on niin paljon asiaa, että joudun kirjoittamaan siitä kokonaan oman postauksensa.
Saavuimme juhlapaikalle n. Klo 20. Paikka oli tupaten täynnä, ihmiset tanssivat lattialla perinnetansseja palkatun bändin tahdissa. Heti kun pääsimme istumaan tarjoilijat toivat pöytäämme erilaisia juomia ja salaatteja sekä tarjoilivat jokaiselle oman annoslautasensa. Sulhasen isä kävi vähän väliä jokaisen pöydässä katsomassa, että kaikki on hyvin ja ruoka maistuu.
Yhtäkkiä bändi lopetti soittamisen ja ulkoa alkoi kuulua Jylhää rummutusta. Kaksi nuorta miestä saapui tanssilattialle isojen rumpujen kanssa ja koko juhlaväki villiintyi perinteisestä musiikista.
Rumpaileiden lopetettua saapui viimein myös morsiuspari paikalle. B:n ystävä näytti rauhalliselta ja tyytyväiseltä ja morsian tyypillisesti hieman kaihomieliseltä. Voin kuvitella, kuinka ristiriitaiset tunteet valtaavat nusen ajatukset hänen katsellessaan uuden perheen riemua samalla kun tietää omien vanhempien surevan kotipuolessa.
Ehdin vaihtaa muutaman sanan morsiamen kanssa. Hän vaikutti oikein sympaattiselta ihmiseltä ja toivonkin tutustuvani häneen paremmin jahka päästään kaikki kotiutumaan Suomeen.
N. Klo 23 B:n vanhemmat soittivat Leonin haikailevan peräämme ja jouduimme lähtemään kotiin. Ilta oli onnistunut ja olin niin iloinen kun viimein pääsin kokemaan perinteiset kosovolaiset häät.